Yhtenäinen korkeakoulukenttä – lukukausimaksut kaikille?
SONK:n liittohallituksen jäsenen Iina Korkiamäen kolumni.
Vuonna 1999 29 maan opetusministerit allekirjoittivat eurooppalaista
korkea-asteen opetusta koskevan Bolognan julistuksen. Julistuksen
keskeisiä tavoitteita oli luoda korkea-asteen opetukselle yhteinen
eurooppalainen perusta, joka parantaisi sekä opiskelijoiden että
työntekijöiden liikkumista ja tutkintojen vastaavuutta eri Euroopan
maissa. Bolognan julistus on Euroopan maiden ministereiden
koulutuspoliittinen tahdonilmaisu, ei juridisesti sitova sopimus.
Käytännössä Bolognan prosessiin on kuitenkin sitouduttu ja se ohjaa
keskeisesti Euroopan korkeakoulujen kehitystä. Korkeakoulukentän
yhdentymisen myötä keskusteluun on noussut myös koulutuksen maksullisuus
Euroopan maissa. Onko perusteltua, että toisessa EU:n jäsenvaltiossa
opiskelija joutuu maksamaan lukukausimaksua ja toisessa ei?
Maksuttoman
koulutuksen perinnettä vaalineissa Pohjoismaissakin on herätty
uudenlaiseen poliittiseen ilmapiiriin. Miten kansallisvaltio voi estää
vapaasti liikkuvaa ulkomaalaista opiskelijaa ”hyväksikäyttämästä”
maksutonta korkeakoulujärjestelmäänsä? Tämän seurauksena Tanskassa on
säädetty lukukausimaksut EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille.
Ruotsissa suunnitellaan samaa ja Suomen hallitus esittää vastaavaa
lukukausimaksukokeilua tiettyihin maisteriohjelmiin. Myös kaikille
suomalaisille säädettäviä lukukausimaksuja on esitetty erilaisissa
keskustelunavauksissa. Hallitus on monesti kiistänyt aikeensa laajentaa
koulutuksen maksullisuutta EU:n kansalaisille. Opiskelijajärjestöt sen
sijaan pelkäävät ns. porttiteoriaa, jonka mukaan maksullisuus laajenisi
kokeilusta pysyväksi ja pienen joukon rasitteesta kaikkia koskevaksi.
Vielä
kymmenen vuotta sitten maksuton korkeakoulutus oli Euroopassa
suhteellisen yleistä. Pohjoismaat eivät perineet maksuja ollenkaan, ei
myöskään Saksa. Britanniassa, Ranskassa ja Espanjassa julkiset
korkeakoulut olivat maksuttomia. Sittemmin maksut on otettu laajasti
käyttöön Keski- ja Etelä-Euroopassa. Maksujen suuruus vaihtelee maasta
ja koulutusohjelmasta riippuen muutamasta sadasta useaan tuhanteen
euroon vuodessa. Vain Pohjoismaat, Skotlanti ja Kypros pitävät edelleen
kiinni maksuttoman koulutuksen periaatteesta, edes jollain tasolla.
Saksassa on eräitä osavaltioita, joissa maksuja ei kerätä, mutta
pääsääntöisesti humboldtilainen sivistysyliopiston perinne on vaihtunut
opiskelijan taloudellisen vastuuseen opinnoistaan.
Saksa on
kiinnostava esimerkki niille, jotka eivät usko maksullisuuden
porttiteoriaan. Saksassa korkeakoulutus oli maksutonta usean
vuosikymmenen ajan, kunnes vuonna 2005 valtiosääntötuomioistuin kumosi
maksujen keräämiskiellon. Päätöksen taustalla oli yliopistojen
heikentynyt taloustilanne ja oikeistolaisten hallitusten valtaannousu
useassa osavaltiossa. Valtiosääntötuomioistuimen päätöksen mukaan kukin
osavaltio saa nykyisin päättää keräävätkö sen alueella toimivat
korkeakoulut maksuja vai ei. Aluksi maksuja asetettiin vain
ulkomaalaisille opiskelijoille, sitten tiettyihin maisteriohjelmiin sekä
niille, joiden opinnot venyivät yli tavoiteajan. Lopulta maksullisuus
laajennettiin koskemaan myös suurinta osaa kandidaatin tutkintoon
johtavista ohjelmista. On totta, että valtaosa suomalaisista
poliitikoista ei tällä hetkellä kannata maksujen säätämistä kaikille
opiskelijoille. On kuitenkin turha tuudittautua ajatukseen, ettei
tilanne voisi muuttua.
Suurin osa Euroopan valtioista on
sitoutunut YK:n sopimukseen taloudellisista, sosiaalisista ja
sivistyksellisistä oikeuksista (TSS-sopimus), jossa vaaditaan
eksplisiittisesti korkeakoulutuksen maksullisuuden asteittaista
poistamista. Tästä huolimatta kehityksen suunta on ollut täysin
päinvastainen: maksuja on säädetty yhä useammassa maassa ja yhä
laajemmalle joukolle. Juridiselta velvoittavuudeltaan sopimuksen kirjaus
ei ole subjektiivinen oikeus, eikä siihen siis voi suoraan vedota.
Kyseessä on tavoite, jonka edistämiseen sopimuksen ratifioineet valtiot
ovat sitoutuneet. Käytännössä sivistyksellisen perusoikeuden edistäminen
on jäänyt taka-alalle taloudellisten paineiden ja individualistisen
ajattelutavan yleistymisen myötä.
Lukukausimaksujen puolustajat
vetoavat usein perusteluissaan eurooppalaisen yhdentymisen luomiin
paineisiin ja Suomen kilpailukyvyn kasvattamisvaatimukseen. Bolognan
prosessi ei kuitenkaan – ainakaan suoraan - edellytä lukukausimaksujen
säätämistä. Jos kansainvälisen TSS-sopimuksen tavoitteet ovat jääneet
päättäjiltä unholaan, ei Suomen perustuslakia sentään voine noin vain
sivuuttaa. Yksilön vastuuta ja Suomen kilpailukykyä korostavien
kannattaisi kiinnittää erityistä huomiota pykälään 16.2., jonka mukaan
jokaisella on yhtäläinen oikeus koulutukseen varattomuuden sitä
estämättä. Siitä, minkälaisia rajoitteita perustuslain kirjaus
asettaa lukukausimaksuille suomalaisissa korkeakouluissa, on keskusteltu
hämmästyttävän vähän.
Iina Korkiamäki