Vaikuttavampaa vaikuttamista

Edeltäjistään melkoisesti poikkeavaa vuoden 2000 perustuslakia säädettiin noin neljännesvuosisata, mutta vaihtelevat tahot ovat pitäneet sen voimaan tulosta lähtien yllä keskustelua sen ”toimivuuden tarkistamisesta”. Käytännönläheinen suhtautuminen perustuslakiin, johon kuuluu mahdollisuus muuttaa sitä tarpeen vaatiessa, on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin amerikkalaistyyppinen perustuslakikultti, jonka vaikutuksesta maan valtiojärjestys on edelleen jonkinlainen muinaismuisto 1700-luvulta. Jos perustuslain kuitenkin halutaan olevan edes keskipitkän aikavälin suuntaviivojen antaja poliittiselle elämälle, sitä ei pitäisi aivan kevyin perustein lähteä muuttamaan.

Tällä hetkellä suurin huolenaihe näyttäisi olevan EU:n huippukokouksissa syntyvän tiskin määrä, minkä vuoksi tasavallan presidentin loputkin valtaoikeudet haluttaisiin siirtää hallitukselle. Presidentin valtaoikeuksissa on kuitenkin kysymys myös laajemmasta asiakokonaisuudesta, nimittäin kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista. Tietenkään demokratian laatu ei parantuisi palaamalla menneiden vuosikymmenien presidenttikeskeiseen malliin, joka sisällissodan jälkiselvittelyissä luotiin nimenomaan liiallisen kansanvallan estämiseksi ja joka – jos mennään tarpeeksi kauas historiaan – oli suoraa jatkoa suuriruhtinasvallalle. Kuitenkin olisi nurinkurista, että presidentistä tehtäisiin pelkkä koriste ja keulakuva pian suoraan kansanvaaliin siirtymisen jälkeen.

Pitkään suuntauksena ollut siirtyminen kohti parlamentaarista järjestelmää on sinänsä mitä kannatettavinta. Hyvin toimivassa parlamentarismissahan kansalaiset valitsevat eduskunnan ja eduskunta hallituksen, ja vastaavasti hallitus on vastuussa eduskunnalle ja eduskunta kansalaisille. Mikäs sen demokraattisempaa? Ongelmana on vain se, ettei parlamentarismi läheskään aina toimi hyvin. Valta- ja vastuusuhteet voivat kääntyä päinvastaisiksi siten, että kansanedustajien onkin nautittava hallituksen luottamusta voidakseen tulevaisuudessa edetä urallaan. Hallitukset ovat vaalien alla toisiaan jallittaneiden puolueiden epäpyhiä alliansseja, ja hallitusrintama pyritään pitämään koossa hinnalla millä hyvänsä. Sikarinkatkuisissa takahuoneissa kootut hallitusohjelmat eivät välttämättä ole lainkaan sitä, mistä ennen vaaleja oli puhetta. Tältä pohjalta ei ole ihme, että edustuksellisten elinten arvostus on melkoisen alhaalla.

Ratkaisuksi arvostusongelmaan tarjotaan tavallisesti valistuskampanjoita, sillä ongelman syynä pidetään sitä, etteivät kansalaiset ymmärrä edustuksellisen järjestelmän erinomaisuutta. Tässä on kuultavissa kaikuja Bertolt Brechtin lanseeraamasta lausahduksesta, jonka mukaan kansa on menettänyt hallituksen luottamuksen, joten kansa on vaihdettava. Entä jos järjestelmässä todellakin olisi korjaamisen varaa eikä pelkästään asenteissa?

Toisinaan ilmoille heitetään enemmän tai vähemmän vakavia ehdotuksia kansalaisten suorien vaikutusmahdollisuuksien, kuten kansanäänestyksien, käytön lisäämiseksi. Tavallisesti tällaiset vaatimukset on julkisuudessa tapana joko sivuuttaa tai tyrmätä muutamilla vakioargumenteilla.

Kansanäänestyksiä on kätevää vastustaa sillä perusteella, että niitä on tapana käyttää vähemmän demokraattisissa järjestelmissä hallitsijoiden aseman pönkittämiseksi. Hallituksen kannan mukaisten kansanäänestystulosten avulla on helppo pyrkiä osoittamaan niin ulkomaailmalle kuin oman maan vaikeasti taivuteltavillekin, että vallanpitäjillä on alamaistensa vankkumaton tuki. Siksi kansanäänestykset eivät kuulu aidosti demokraattiseen järjestelmään. Ajatellaanpa asiaa kuitenkin hieman pidemmälle. Tuskin on olemassa sellaista autokratiaa, jossa ei järjestettäisi säännöllisin väliajoin vaaleja. Looginen johtopäätös siis olisi, etteivät vaalitkaan kuulu aitoon demokratiaan. Selvästikään järjestelmien välisissä eroissa ei ole kysymys vaalien tai kansanäänestysten järjestämisestä sinänsä, vaan siitä, ovatko ne aidosti kilpailullisia ja miten vapaasti kansalaismielipiteen sallitaan muodostua.

Edelleen usein väitetään, etteivät useimmat kansalaiset kykene muodostamaan perusteltuja ja loppuun asti harkittuja mielipiteitä asiakysymyksistä. Useimmat tai ainakin hyvin monet asiakysymyksiä koskevat päätökset ovat typistettävissä kyllä–ei -tyyppiseksi valinnaksi: joko tietty ehdotus hyväksytään tai sitten ei hyväksytä. Miten on henkilövalintojen laita? Sen lisäksi, että äänestäjä joutuu arvioimaan ehdokkaiden näkökantoja useissa asiakysymyksissä kerralla, hän joutuu tekemään valistuneita arvauksia ehdokkaan tulevasta käyttäytymisestä siinä tapauksessa, että tämä tulee valituksi. Äänestyshetkellä ei yleensä ole tiedossa, mitä asioita tulevaisuudessa nousee politiikan asialistalle, puhumattakaan siitä, minkä kannan ehdokas niissä tulee omaksumaan. On myös arvioitava sitä, miten paljon ehdokas tulee muuttamaan nykyisiä näkemyksiään missäkin asiassa ja mihin suuntaan. Jos kansalaisia ei pidä päästää päättämään asiakysymyksistä, niin täytyy olla suorastaan edesvastuutonta jättää heille paljon vaikeampi henkilövalintojen tekeminen!

Mahdolliset suoran osallistumisen muodot eivät rajoitu perustuslain nykyisin tuntemiin kansanäänestyksiin, joissa eduskunnan enemmistö, siis käytännössä hallitus, määrittelee aiheen, kysymyksenasettelun, ajankohdan sekä suhtautumisensa äänestyksen tulokseen. Kansalaisaloitemenettelyssä joukko kansalaisia nostaa oma-aloitteisesti asioita politiikan asialistalle. Joissakin maissa riittävän suuri joukko kansalaisia voi vaatia parlamentin hyväksymän lain alistamista lopullisesti hyväksyttäväksi kansanäänestyksessä. Erilaisia menettelyjä on lukemattomia, ja kaikille niille on yhteistä, etteivät ne syrjäytä edustuksellista järjestelmää pääsääntöisenä ja ensisijaisena päätöksentekokanavana, vaan täydentävät sitä.

Joka asiasta ei ole mahdollista kansanäänestystä järjestää, mutta toisaalta pelkkä mahdollisuus, että jokin poliittinen kiistakysymys voitaisiin sellaiseen viedä, pakottaa edustukselliset elimet ennakoimaan kansalaismielipidettä ja perustelemaan päätöksensä paremmin. Edustuksellisen järjestelmän olemassaolo suoran osallistumisen muotojen rinnalla myöskin suojelee vähemmistöjen oikeuksia niin sanotulta enemmistön diktatuurilta – joka sekin edellyttäisi, että yhteiskunnassa olisi olemassa jokin pysyvä ryhmä, joka asiakysymyksestä toiseen muodostaisi yhtenäisen enemmistön ja päättäisi asioista niin ikään pysyvän vähemmistön kustannuksella. Pelkkä monipuoluejärjestelmän olemassaolo kuitenkin antaa vihjeen siitä, että näin selvää kahtia jakautumista ei meillä ole. Laajentamalla kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia pelkän äänioikeuden ulkopuolelle emme siis saisi aikaan irrationaalisten massojen valtaa, vaan entistä vahvemman demokratian.

- Juha Ylisalo
SONKin liittohallituksen jäsen