Uskaltaako täällä enää lakkoilla?

Viimeisten viikkojen aikana sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja etenkin työntekijän oikeuksiin sekä työn arvostamiseen uskova sosialidemokraatti on saanut kokea varsin hämmentäviä hetkiä. Itse ainakin luulin jo hetken, että Suomi on joutunut aikakoneeseen ja palannut takaisin kolmekymmentäluvulle, jolloin oli vielä ihan hyväksyttyä ja jopa suotavaa lähteä joukolla lakkoja murtamaan isänmaan edun nimissä. Viime viikonloppuna päättynyt, pari viikkoa kestänyt ahtaajien lakko näyttäytyi joillekin koko kansaa syvästi koskettavana murhenäytelmänä. Nuo kovasydämiset, ahneet ja kohtuuttomat satamajätkät laittoivat poloisen työnantajaraukan ja samalla koko Suomen talouden polvilleen niin, että tuosta sillasta nousu on suoranainen ihme. Se ahtaajien toimia ja Suomen surkeaa taloudellista tilannetta voivotteleva huolestuneisuuden aalto, joka oikeistopoliitikoista, facebook-ahtaajista ja useimmista tiedotusvälineistä purkautui, oli mykistävä. Olisin pitänyt sitä jopa liikuttavana, jos samaa sentimentaalista paatosta olisi aikanaan kohdistettu vuonna 2005 seitsemän viikkoa paperitehtaita seisottaneisiin työnantajiin, tai tasaisin väliajoin vaikkapa nykyisen laman aiheuttaneisiin keinotteleviin pankkiireihin. Lakon aiheuttama keskustelu ja etenkin sen lieveilmiöt ovat vakava huolenaihe jokaiselle demokraattisen yhteiskuntamme toiminnasta välittävälle. Lieveilmiöistä puhuessani tarkoitan mm. Lapuan tyyliin organisoitua rikkuritoimintaa sekä niitä pariakymmentä kokoomuslaista kansanedustajaa, joiden mielestä lakkoilua ei tulisi enää sallia. Kummaa puhetta työväenpuolueelta. Surullista asiassa on, että porvarihallituksen myötävaikutuksella lakko alkaa muuttua kirosanaksi jo muuallakin kuin paatuneimpien oikeistolaisten suissa. Savon Sanomien Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan suomalaisista 50 % ei hyväksynyt ahtaajien lakkoa. Kriittisimmin lakkoon suhtautuivat kokoomuksen ja Keskustan kannattajat, hyväksyvimmin SDP:n ja Vasemmistoliiton tukijat. Ei varsinainen yllätys, mutta tuo esille sen, mikä onkin hyvä muistaa: kuka Suomessa on oikeasti huolissaan työntekijän oikeuksista. Ajan henki kun on se, että rikkurien organisointi netissä toimii mainiona kuivaharjoitteluna henkilöstönvuokrausfirman perustamiselle. Ennen ei suomalaisille ole tarvinnut sen kummemmin perustella lakko-oikeuden merkitystä perustavaa laatua olevana oikeutena ja oikeudenmukaisten työmarkkinoiden takaajana. Nykyinen hyvinvointi, josta me kaikki olemme osallisia, on suomalaisen työväenliikkeen työn tulosta, ja myös lakot ovat olleet olennainen osa tätä taistelua. Tämä olisi myös yliopiston penkiltä käsin rikkureita organisoivien kyltereiden hyvä muistaa. Erään jo mainitun suomalaisen työväenpuolueen puheenjohtaja ehätti kuitenkin sanomaan, että lakko-oikeus onkin ehkä ihan ok, kunhan sitä toteutetaan kohtuuden nimissä. Tämä on myös se fraasi, joka kuultiin menneen lakon aikana liian usein: lakko ei ole ”kohtuullinen”, ahtaajien vaatimukset ovat ”kohtuuttomia”. Viime vuosisadan alussa kahdeksan tunnin työpäivä ei ollut työnantajien mielestä ”kohtuullinen”. Myös suomalaisen maaorjuuden eli torpparilaitoksen purkamisen vaatiminen oli valtaapitävien mukaan ”kohtuutonta”. Kuka sitten tänään määrittelee kohtuuden? Sosialidemokratian periaatteisiin kuuluu se, että päätösvalta tästä kuuluu muillekin kuin niille, jotka rahan tuoman vallan kautta pyrkivät yksipuoliseen sanelupolitiikkaan. Työväenliike on oikeudenmukainen ja kohtuullinen tavoitellessaan yhä oikeudenmukaisempaa ja kohtuullisempaa työelämää ja yhteiskuntaa. Sellaista, jossa työtä ja sen tekijää kunnioitetaan ja heikomman oikeuksien puolustaminen on jälleen arvossaan. Ja sellaisen vuoksi voi mennä vaikka lakkoon.