Toverit, lopetetaan kähmyily
Kolumnistina Ilmari Nalbantoglu
Puoluejohto on asettanut tavoitteeksi uudistaa SDP:ta. Tämä on hyvä
tavoite. Meillä on paljon uudistumisen varaa.
Vasemmistolaisuus,
kansainvälisyys, vastuullisuus ja avoimuus ovat asioita, joiden
ympärillä uudistustyö voisi alkaa. Mutta millä tavalla? Ideoita tulee
varmasti monella mieleen, niin itsellänikin. Toivon että voimme
keskustella niistä enemmän jatkossa. Mutta ilman avoimuutta kaikkia
muita on vaikeaa kehittää.
Tosiasia on, että me tässä
sosialidemokraattisessa puolueessa kähmyilemme liikaa. Se pitää
sisällään selkään puukottamista, muutosvastarintaa, lehmänkauppaa,
blokkiutumista, vallantäyteisyyttä ja omista asemista kiinnipitämistä
muiden kustannuksella. Nuorten ja uusien toimijoiden torjumista. Uusien
ideoiden torjumista. ”Näin meillä on aina tehty” - asennetta.
Syvennyttyäni
monella tavalla sosialidemokraattiseen toimintaan, olen paljon
tekemisissä paikallistason toimijoiden kanssa ihan ympäri Suomea. Olen
monesti - liian monesti - kuullut, että uutena tai tuntemattomana ei
oikein tunne itseään tervetulleeksi puolueeseen. Kokouksiin saa
osallistua, jäsenmaksua maksaa… Mutta ideoita ei oteta vastaan, eikä
vastuupaikoille pääse ellei tunne oikeita ihmisiä, tai ollut mukana
tarpeeksi pitkään.
”Mitä jos tulisi sota, eikä kukaan menisi
sinne?”. Tämä on rauhanliikkeen kaunis mutta naiivi kysymys. Kaikki
tietävät että se on mahdoton ajatus. Mutta se kuvastaa niin hyvin tahdon
ja tahdottomuuden rajamaastoon jäävää kollektiivista hulluutta, että se
on naiiviudestaan huolimatta merkityksellinen kysymys.
Yhtä
naiivisti ja merkityksellisesti voi kysyä: mitä jos me tekisimme
politiikkaa, eikä kukaan kähmyilisi. Miksi emme toteuttaisi omia
ihanteitamme ja rupeasi Suomen avoimimmaksi puolueeksi? Voisimme
aloittaa miettimällä, mistä kähmyily johtuu.
Olin pikkupoikana
paljon töissä isäni keramiikkaverstaalla. Sinne tuli usein ihmisiä
kertomaan että isän tekemät keramiikka-astiastot ovat kovin hienoja,
vähän liiankin hienoja: he eivät uskalla käyttää niitä, koska pelkäävät
että ne kuluvat tai särkyvät. Isä vastasi heille että ne ovat yli
kahdessa tuhannessa asteessa poltettua kivitavaraa, niillä on erittäin
pieni särkymisriski. Ja se pieni riski on hinta siitä, että niistä
ylipäätään voi nauttia: vaikka ne kuinka hienoja kuppeja olisivat, ei
niistä ole iloa jossain piirongin perällä.
Meillä demareilla on
samanlainen vaiva. Olemme olleet kauan vallassa, saaneet paljon hienoja
juttuja aikaan, yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta
äitiyspakkaukseen. Nyt me emme enää uskalla käyttää aatetta: se on niin
hieno että se makaa jossain piirongin perällä, etteivät huolellisesti
valikoidut toimijat vaihtuisi ja hienot ideat muuttuisi.
Jos emme
uskalla käyttää aatetta, ottaa uusia ihmisiä mukaan, kuunnella uusia
ideoita, lopettaa kähmyilyä, me jäämme poliittisen piirongin perälle
pölyyntymään.
Näin ei tarvitse käydä. Sosialidemokratialla on
paljon annettavaa. Eriarvoistumisen, globalisaation, ja
yhteiskunnallisten käytäntöjen vakiintumisen myötä haasteet ovat suuria.
Reipas vasemmistolaisuus, kansainvälisyys, ja vastuullisuus vastaisivat
niihin. Näiden periaatteiden olisi toteuduttava niin puolueen
poliittisessa toiminnassa, viestinnässä, kuin järjestössäkin. Näissä
periaatteissa olisi meille hyvä suunta tulevaisuuteen, mutta niiden
kanssa ei päästä puusta pitkään ilman puolueen sisäistä avoimuutta.
Ilmari
Nalbantoglu
aktiivinen demariopiskelija