Huuto ja parku kuntauudistuksesta

Iltapäivälehdet manaavat kaiken loppua ja opposition kansanedustajat ovat jo valmiita repimään paitansa ja kierimään tuhkassa. Onko Suomea pommitettu? Tuliko ydintalvi? Rutto? Vedenpaisumus? Ei, mutta julkista keskustelua seuraamalla voi olla vaikea päätellä, että tässä kaikessa itkussa ja porussa on kyse aloitteesta hallintorakenteiden muuttamiseksi. Etenkin Keskustan lukkarinrakkaus kunnallishallinnon rakenteita kohtaan on niin absurdia, että nauraisin katketakseni, jollei kyse olisi oikeasti tärkeistä asioista.

Keskustelu kuntauudistuksesta on välttämätön, mutta se uhkaa latistua huutokisaksi, jossa lyhytnäköinen irtopisteiden kerääminen on asioiden ratkomista tärkeämpää. Vaikka mikään taho ei kiellä uudistuksen tarpeellisuutta, on Keskustan johto heittämässä kaksin käsin kapuloita rattaisiin oman sisäpolitiikkansa ajamana. Keskustan yltiödramaattista paatosta kuntien lahtaamisesta ei kuitenkaan tarvitse ottaa vakavasti ymmärtääkseen, että ihmisten huoli palveluista ja paikallisista vaikuttamismahdollisuuksista on todellinen ja tärkeä.

Palveluiden järjestämisen näkökulmasta kuntauudistuksen yhtälö on oikeastaan hyvin yksinkertainen: Nykyisellään lukuisat kunnat ovat tosiasiallisesti rahapulan vuoksi lähes kyvyttömiä toteuttamaan lakisääteisiä tehtäviään. Tulevaisuudessa huoltosuhteen muutos uhkaa kärjistää ongelmia entisestään, jolloin on aiheellista kysyä, tulisiko kuntien palveluvastuuta siirtää valtiolle. Jos tähän päädyttäisiin, muuttuisi kuntien itsenäisyys lähinnä nimelliseksi, sillä vastuun mukana myös budjettivalta siirtyisi valtiolle. Tämän ei –linjan päässä odottaa kunta, joka on olemassa enää viireinä, vaakunoina ja viivoina kartalla.

Kuntaliitosten vaihtoehdoksi on väläytelty kuntien muodostamia sosiaali- ja terveydenhuoltoalueita, joissa näiden palvelujen tuottaminen otetaan pois kunnilta. Sote -alueiden ongelma on kuitenkin siinä, että budjettivallan siirtäminen kuntalaisten ulottumattomiin kaventaa väistämättä demokratiaa. Hallitusohjelmaan kirjattu tavoite vahvoista peruskunnista tarkoittaa juuri sitä, että edustuksellisen demokratian keinoin hallinnoitu kunta tuottaa veroja maksaville asukkailleen mahdollisimman suuren osan näiden tarvitsemista palveluista. Esitettyjä suurkuntia epädemokraattisiksi suomivat opposition politrukit ovat jääräpäisyydellään ajamassa maata tilanteeseen, joka olisi varsinainen kansanvallan irvikuva.

Kysymys lähidemokratian toteutumisesta nykyistä suuremmissa hallintoyksiköissä on aiheellinen. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, ettei kunnallinen päätöksenteko tähänkään mennessä ole ollut demokratian tae. Yhtenä ratkaisuna on ehdotettu kunnan- tai kaupunginosavaltuuskuntia, jotka varsinaisille kunnanvaltuustoille alisteisina vastaisivat pienemmän mittakaavan kaavoituksesta ja budjetoinnista. Kun koko uudistuksen päämäärä on hallinnon keventäminen, on kuitenkin aiheellista kysyä, veisivätkö hyvässä tarkoituksessa perustetut uudet hallinnon tasot vain ojasta allikkoon. Sama ongelma piilee piirikunnissa, maakuntahallinnoissa sun muissa vastaavissa esitetyissä nykyisten kuntien yhteenliittymissä. Lisäksi niissä valtaa karkaisi kuntalaisten ulottumattomiin, kuten jo nyt sairaanhoitopiirien kanssa on käynyt.

Nykyistä suuremmat ja vahvemmat kunnat näyttävät parhaalta ratkaisulta yhtäältä palvelujen ja toisaalta demokratian turvaamiseksi. Ajatusta niiden alla toimivista osavaltuustoista – kutsuttakoon näitä vaikka pitäjiksi tai kirkonkyliksi – ei kuitenkaan kannata sulkea pois. Jos hallinto saataisiin suunniteltua mahdollisimman tehokkaaksi ja virtaviivaiseksi, olisi nykyisiäkin kuntia pienempien pitäjien hallinto perusteltavissa.

Kunnista käytävän kalabaliikin keskellä on hyvä muistaa, että vastaavia tuomiopäivän ennustuksia suomalaisen elämänmuodon häviämisestä kuntakenttään kajoamalla on esitetty ennenkin. Kuka vielä muistaa, että lääniuudistuksen aikaan 1997 hallintoministerinä toiminutta Jouni Backmania tituleerattiin Suomen vihatuimmaksi mieheksi? Tuskin kukaan. Myrsky vesilasissa, kuten tämäkin.