Sosiaaliseen Eurooppaan!

Tällä asiakirjalla SONK haluaa osallistua keskusteluun sosiaalisesta Euroopasta. Keskustelun sosiaalisesta Euroopasta on oltava myös Suomen EU-puheenjohtajuuskauden tärkeimpiä aiheita. SONK haluaa viedä eteenpäin SDP:n puoluekokouksessa hyväksytyn Eurooppavision ajatuksia ja luoda näköisensä mallin sosiaalisesta Euroopasta.

 "Eurooppa yhdistää liberalismin tuomat toimeliaisuuden ja vapauden sekä sosialidemokratian luomat tasapainoisuuden ja hyvinvoinnin. Kun maailman ihmiset vaurastuvat ja heidän huomionsa ylittää nälän ja terveyden kaltaiset perustarpeet, tulee eurooppalaisesta yhteiskunta mallista vastustamaton."

- Mark Leonard, kirjassaan "Why Europe will run the 21st century".

"Moninaisuudessaan yhtenäinen"

- Euroopan unionin tunnuslause

1.     Sosiaalinen Eurooppa, miksi?

Euroopan unionia vaivaa kasvava epäsuhta kunnianhimoisten tavoitteiden ja toistaiseksi vajaasti kehittyneiden menetelmien välillä. Yhtäältä unionia arvostellaan tehottomuudesta, toisaalta taas markkinavoimien ja taloudellisen kilpailukyvyn ylikorostamisesta sosiaalisten tavoitteiden kustannuksella. Kukaan ei varmasti kiistä taloudellisen menestymisen merkitystä, mutta järjestelmän legitimiteetin ja myös toiminnan kannalta sosiaalisen ulottuvuuden sekä hyvinvointipolitiikan kehittämisen on noustava yhdentymisprojektin johtavaksi teemaksi. Euroopan Unionin on tulevaisuudessa vastattava yhä useampiin haasteisiin. Taloudellinen yhdentyminen vaatii onnistuakseen rinnalleen vahvaa sosiaalista ulottuvuutta, joka tulisikin ottaa keskeisimmäksi kehittämisen kohteeksi. Tämä tarkoittaa väistämättä myös EU:n toimivallan ja budjetin kasvattamista. 

Monissa valtioissa Euroopan Unioniin suhtaudutaan pelonsekaisin tuntein, koska se on nähty kansallisia hyvinvointipalveluita uhkaavana tekijänä. Myös Suomessa keskustelua ovat hallinneet mm. palveludirektiivin asettamat uhat ja haasteet julkisille palveluille sekä hyvinvointipalveluiden käsitteleminen osana EU:n kauppa- ja kilpailupolitiikkaa. Oleellista on kuitenkin nähdä, että nykymaailmassa EU on paras toivomme ylläpitää jatkossakin korkealaatuista hyvinvointivaltiota ja hallita globaaleja markkinavoimia. Umpisolmu, jossa EU:lle ei haluta antaa toimivaltaa esimerkiksi verotuksen alueella, vaikka taloudellinen yhdentyminen ja globalisaatio rajaavat kansallisen politiikan mahdollisuuksia tällä alueella, on kestämätön. Ongelmalliseksi tilanteen tekee lisäksi se, että vaikkei EU:lla ole lainsäädäntövaltaa esim. juuri verotuksessa, yhteisön tuomioistuimella on silti tuomiovaltaa kyseisellä alalla sisämarkkinoiden kautta.

Globalisaatio on tarkoittanut kasvavan keskinäisriippuvuuden ja yhteisen maailmankylän muodostumista. Toisaalta kansainvälisen finanssipääoman valta ja merkitys on kasvanut demokraattisen järjestelmän kustannuksella. Kehitys on ollut nopeaa, eikä markkinatalouden toiminnalle keskeinen säädösympäristö ole pysynyt perässä. Puhumattakaan markkinaepäonnistumisia sekä rajuja suhdannevaihteluita ehkäisevästä ja estävästä yhteiskuntapolitiikasta. Olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa demokraattinen järjestelmä kykenee yhä heikommin vaikuttamaan toimintaympäristöönsä. Seurauksena on demokratiavaje sekä tilanne, jossa valtiot eivät enää kykene toimimaan kansalaistensa parhaaksi omista lähtökohdistaan, vaan niiden on sopeuduttava kansainvälisten markkinavoimien paineeseen. Vastaus tähän ei ole kansainvälisen rahoitus- ym. järjestelmän purkaminen ja palaaminen säädeltyjen kansallisten markkinoiden aikaan, eikä alistuminen markkinavoimien valtaan, vaan sääntelyn vieminen kansainväliselle tasolle, sanalla sanoen, markkinavoimien palauttaminen politiikan vahvistamisen myötä oikealle paikalleen, hyväksi rengiksi.

Menestyvä yhteiskunta tarvitsee toimivan ja tehokkaan talouden lisäksi aktiivista sosiaalipolitiikkaa. Euroopan Unionin on kyettävä osoittamaan, ettei se ole vain talouden ja parempiosaisten asialla, vaan pyrkii aidosti luomaan menestymisen edellytyksiä ja sosiaalista turvallisuutta kaikille kansalaisilleen. Kyseessä on keskeinen kysymys järjestelmän legitimiteetin kannalta. Mikäli kansalaiset kokevat, ettei unionista ole hyötyä heidän jokapäiväisen elämänsä järjestymisen kannalta, miksi he kokisivat Euroopan yhdentymisen ja syvenevän integraation tarpeelliseksi? EU:n tulee ottaa rooli nimenomaan sosiaalisten tavoitteiden toteutumisen mahdollistajana ja takaajana.

Kyse on myös käytännön solidaarisuudesta muita eurooppalaisia yhteiskuntia ja kansoja kohtaan. Euroopan Unioniin on liittynyt useita maita, jotka ovat vasta hieman yli kymmenen vuotta sitten heittäneet yltään verisen diktatuurin. Näiden maiden elintaso on huomattavasti alhaisemmalla tasolla kuin läntisen tai pohjoisen Euroopan valtioiden, jotka ovat saaneet nauttia vapaammista järjestelmistä ja demokratiasta viisikymmentä vuotta itäeurooppalaisia kansakuntia kauemmin. Näiden maiden lisäksi mm. Turkki, Kroatia ja muut Balkanin maat, ehkä myöhemmässä vaiheessa myös Ukraina, Moldova ja muut itäeurooppalaiset valtiot, tavoittelevat EU:n jäsenyyttä. Kööpenhaminan kriteereistä on pidettävä yhtenäisesti kiinni, myös arvioitaessa Bulgarian ja Romanian jäsenkelpoisuutta aikaisintaan vuoden 2007 alusta. Sosiaalisen ulottuvuuden kehittäminen tarkoittaa näiden maiden tukemista hyvinvointivaltioidensa kehittämisessä ja uudistusten aikaansaamisessa.

Kysymys sosiaalisesta Euroopasta on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Suomen liittyessä Euroopan unioniin vuonna 1995 oli unionin sosiaalipolitiikka aivan erilaista kuin miksi se tänä päivänä on muotoutunut. Euroopan unionin sisämarkkinoiden muodostamisen tavoitteena oli tuolloin tehdä EU:sta yhtenäisesti säädelty talousalue. Ennen Maastrichtin sopimusta (1993) sosiaalipolitiikan koordinointi koskikin vain ja ainoastaan liikkuvan työvoiman sosiaaliturvan yhdenmukaistamista. Nyt pienimuotoisen sosiaalipoliittisen lainsäädännön rinnalle on lisäksi muodostunut unionin sisämarkkinoiden eli pääomien, tavaroiden, palvelujen ja työvoiman vapaan liikkuvuuden vaikutuksesta muutoksia jäsenmaiden sosiaalipolitiikkoihin ja Lissabonin strategiaan. Nykyään EU:n sosiaalipolitiikka käsittääkin jopa laajemman aihepiirien alan kuin miksi suomalainen sosiaalipolitiikka on perinteisesti määritelty. Sosiaalipolitiikan nousu poliittisille asialistoille kertoo Euroopan yhdentymisen laadullisesta muutoksesta 1990-luvun aikana sekä 2000-luvun alussa. Myös EU:n sisämarkkinoiden rakenne vaatii jo nyt lisääntyviä panostuksia yhtenäisempään sosiaalipolitiikkaan. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on useissa ennakkopäätöksissään todennut, että palvelujen ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaate vaatii laadukkaampien sosiaalipalvelujen kattavampaa tarjontaa kaikille EU-kansalaisille

Keskusteltaessa syistä, miksi kansalaiset kokevat EU:n itselleen vieraaksi, eivätkä miellä itseään eurooppalaisiksi, sopii pohtia Euroopan sosiaalisen ulottuvuuden puuttumisen merkitystä. Euroopan sosiaalisen ulottuvuuden tulee myös toimia eurooppalaisen identiteetin luojana. Tämän tulee tapahtua yksittäisen ihmisen tasolla. Yhtenäinen Euroopan unioni ei ole vain eliitin projekti vaan jokaista EU:n kansalaista koskettava tapahtumien ketju, johon jokainen toimillaan osallistuu. Tämä voi tapahtua unionissa, joka omaksuu kokonaisvaltaisen roolin sekä taloudellisen että sosiaalisen edistyksen luojana. Kansalliset hyvinvointivaltiot ovat onnistuneet tuottamaan yhteistä kansalaisuutta. Suomessa ihmiset ovat ylpeitä hyvinvointivaltiostaan; suomalainen järjestelmä on kyennyt tuottamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, nopeaa taloudellista kasvua ja onnistumisen mahdollisuuksia kansalaisilleen. Julkinen valta ansaitsee kansalaisten arvostuksen toimimalla tehokkaasti heidän tavoitteidensa eteen, palvelemalla yhteiskuntaa. Mikäli EU haluaa olla enemmän kuin valtioiden liitto, mikäli sen puitteissa halutaan luoda todellista unionikansalaisuutta ja eurooppalaisuutta, on sen toimittava kansalaistensa hyvinvoinnin lisäämiseksi, myös näkyvästi ja konkreettisesti. Tämän tulee ilmetä myös EU:n budjetista. EU:n on muututtava pääasiallisesta maataloustuottajien liitosta kaikkien kansalaisten liitoksi.

2.     Sosiaalisen Euroopan tavoitteet - mitä on tehtävä?

Euroopan sosiaalinen malli on unelma paremmasta maailmasta. Todellinen sosiaalinen EU on järjestelmä, jonka vaikutusmahdollisuuksiin sekä päättäjillä että kansalaisilla on uskoa. Sosialidemokraattinen EU on sosiaalinen ja juuri sen vuoksi luottamusta herättävä; kansalaisten toiveisiin ja tarpeisiin vastaava instituutio. Sen ei tule pelätä vaikutusvaltansa laajenemista eikä eurooppalaista yhteiskuntaa eteenpäin vieviä interventiotoimia, niin sosiaalipolitiikan kuin talouspolitiikankin alalla. Euroopan sosiaalinen malli voi toteutua vain, jos se kykenee vastuullisella sosiaali-, terveys- ja työmarkkinapolitiikalla kompensoimaan Euroopan taloudellisen mallin rasituksia ja vaatimuksia. Tämä voi tapahtua, mikäli EU pystyy ennakkoluuloitta käyttämään sille annettua lainsäädäntövaltaa jäsenmaidensa sosiaalisten järjestelmien koordinointiin ja kehittämiseen vastaamaan uusia haasteita.

Moderni demokraattinen valtio on aina ollut talousjärjestelmältään kosmopoliittinen, ja siinä EU ei perustavalla tasolla eroa muista sosialidemokraattisen sosiaali- ja talouspolitiikan kentistä. Avoimen talouden vaatimusten voidaan katsoa olevan ristiriidassa sääntelyn lisäämisen kanssa. Pohjoismaisen mallin mukaisesti näitä jännitteitä voidaan kuitenkin torjua asettamalla sääntely periaatteeksi tarpeeksi korkealla tasolla, jolloin ruohonjuuritoimijoiden (yksittäisten kansalaisten ja yritysten) taloudellinen toiminta voi vapaasti toimia regulaation kehyksessä. EU:n interventiotoiminta voi ilmetä niin jäsenmaille asetetuissa yleisissä normeissa kuin koko unionin aluetta koskevissa yhteisissä toimissa.

Sosiaalinen Eurooppa kykenee tukemaan ja edistämään eurooppalaista rakennemuutosta. Selvimmin tämän tulee näkyä kansalaisten asenteissa ja luottamuksessa tulevaisuutta kohtaan sekä heidän kyvyissään selviytyä rakennemuutoksesta. Uudelleenkoulutuksella, rakennetuilla sekä yrittäjyysohjelmilla tulee olemaan huomattavaa merkitystä tilanteessa, jossa eurooppalaista maatalouspolitiikkaa aletaan toden teolla tarkastella uudelleen. Nykyinen tilanne, jossa yli 40 % Unionin taloudellisista voimavaroista kulkeutuu kilpailukyvyttömän maatalouden tekohengittämiseen, on sekä taloudellisesta, että inhimillisestä näkökulmasta kestämätön.

Tarvitaan johdonmukainen poliittinen ohjelma, joka sallii sekä EU:n avoimen, kasvuorientoituneen talousmallin jatkumisen että sen sosiaalisen ulottuvuuden tehokkaan kehittämisen. Tällainen ohjelma voi olla sosialidemokraattisen liikkeen kontribuutio EU:n kehitykseen tulevien vuosikymmenten aikana.

Tämän ohjelman polttopisteet voidaan jakaa seitsemään kenttään:

I TYÖLLISYYS JA TALOUSKASVU

Etenkin sosiaalipolitiikan, mutta yleensä kaiken EU-politiikan on otettava kantaa talouspoliittisiin kysymyksiin. Etenkin EU-komissio pitää hyvin johdonmukaisesti kaikkien EU-ohjelmien tavoitteiden kärkenä kiihtyvää talouskasvua ja globaalia kilpailukykyä. Kuten Suomessa ymmärretään, hyvin suunniteltu sosiaalipolitiikka voi olla tärkeä osa näiden tavoitteiden saavuttamista, ja oikeudenmukaisuuden nimissä sen pitääkin olla.

Etenkin työllisyyspolitiikka on alue, jonka suhteen EU:lla on paljon tavoitteita mutta toistaiseksi vähän konkreettisia normeja. Korkea työttömyys on kenties mantereen suurin yhteiskunnallinen ongelma, jolla on merkittäviä kerrannaisvaikutuksia niin talouteen kuin sosiaaliseen vakauteenkin. Suurten työttömien ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen on asia, joka jo rakenteellisista syistä jää jäsenvaltioiden kannettavaksi, mutta seuraavan 10-20 vuoden aikana EU:n olisi kaikin voimin tehtävä työtä, jotta ongelma ei siirtyisi sukupolvelta toiselle. Aktiivista työvoimapolitiikkaa, joka viime kädessä perustuisi elinikäiseen oppimiseen ja nopeaan uudelleentyöllistymiseen, voitaisiin hyvin kohtuullisin investoinnein rohkaista merkittävästi koko unionin tasolla. Joko Euroopan sosiaalirahasto (ESR) tai mahdollinen kokonaan uusi rahasto kykenisivät sekä konkreettisesti parantamaan eurooppalaisen työvoiman koulutustasoa ja työllisyyttä että tehostamaan jäsenmaiden työvoimahallintojen toimintaa.

EU:n työvoimapolitiikan perustavoitteena on oltava yksiselitteisesti täystyöllisyys. Suurista palkkoja alas ajavista työvoimareserveistä ei viime kädessä ole hyötyä kenellekään muulle kuin suurimpien yritysten voittomarginaaleille. Uudessa, korkean osaamisen ja teknologian taloudessa joustavuutta ei saavuteta työehtojen höllentämisellä vaan työpaikasta toiseen siirtymisen helpottamisella; EU:n työttömyysturvaa koskevan sääntelyn painopisteenä tulisi olla muutosturva -tyyppisten järjestelmien rohkaiseminen kaikkialla unionin alueella. Kitkatyöttömyyden helpottaminen vauhdittaa rakennemuutosta ja parantaa eurooppalaisen työvoiman kilpailukykyä.

EU on kiitettävästi pyrkinyt rohkaisemaan yritystoimintaa sisämarkkinoilla, mutta rakennetyöttömyyden poistamiseksi tarvitaan paitsi yrittämistä, myös työllistämistä. Unionin yrittäjyystukien tulee painottua yhteiskuntavastuulliseen tai, laajemmin ottaen, sosiaalisesti refleksiiviseen yrittäjyyteen. Julkisen sektorin roolia työllistäjänä tulee suhtautua avoimesti.

Monissa Euroopan osissa kasvavalla julkisella sektorilla on potentiaalia lisätä kansalaisten oikeusturvaa ja kansallisen talouden kilpailukykyä. Julkinen sektori voi myös kysynnän stimuloijana rohkaista yrittäjyyttä, kuten Pohjoismaissa on todistettu. Euroopan keskuspankin tavoitteisiin on otettava entistä vahvemmin mukaan täystyöllisyyden ylläpito Euroopan Unionissa. Tämä tavoite ei kuitenkaan saa tarkoittaa pitkän aikavälin alijäämiä tai rahan arvon talouden toimintaa haittaavaa laskua.

Ihanteellinen eurooppalainen työnantaja - julkinen tai yksityinen - toimii yhteiskunnallinen vastuunsa ja tulevaisuuden haasteet tiedostavasti. Se ei siirrä voittojaan johdon ja osakkeenomistajien elintasoon, vaan investoi tuottavasti, pitää yllä korkeaa työvoiman laatua ja kehittää jatkuvasti toimintaansa uusinta tekniikkaa ja vaatimustasoa vastaavaksi. Tällainen työmarkkinoiden ihannetoimija syntyy toimivasta säätelevän, omistavan, johtavan ja työtätekevän tahon yhteispelistä.

II. TALOUDELLINEN DEMOKRATIA

Eurooppalaisissa yrityksissä työntekijöitä on kuunneltava päätöksiä tehtäessä. Tämä on ns. "eurooppalaisen yhteiskuntamallin" kantava periaate, jota on hyökkäyksiä vastaan puolustettava kaikin keinoin. Työntekijälle mielipiteen artikulaation välineet ovat vahva ammattiyhdistysliike ja asemaltaan vakaat keskusliitot, joiden asema ja tuki on vahvistettava laissa Euroopan laajuisesti. Järjestäytymisasteen kohoaminen myös Etelä- ja Itä-Euroopassa on tavoite, jonka eteen niin EU:n kuin eurooppalaisen ay-liikkeenkin on ponnisteltava.

Euroopan ay-liikkeelle on kohtalonkysymys, pystyykö se merkittävällä tavalla järjestäytymään kansainvälisesti ottaakseen sille todella kuuluvan vaikutusvallan EU:n päätöksenteossa. Nykyiset kuulemiset, joissa ay-organisaatioilla on kansalaisjärjestön asema, eivät pitkän päälle tule olemaan riittäviä demokraattiseen dialogiin Euroopan työmarkkinapolitiikasta. Ay-liikkeen eurooppalaisen tason on kyettävä yhtenäistämään kansallisten keskusjärjestöjen Eurooppa-linjaukset. Toinen ay-liikkeelle reformipaineita tuottava tekijä on itse työn luonteen muuttuminen jälkiteollisessa ympäristössä, mikä koskettaa niin vanhoja kuin uusiakin jäsenmaita. EU:n ja Euroopan sosialidemokraattisen yhteistyön on autettava ay-liikettä löytämään ja valtaamaan paikkansa myös Euroopan laajuisessa työmarkkinakentässä.

Yksi askel kohti tätä ovat EU:n hallinnoimat kansainväliset työehtosopimusneuvottelut, joita komissio tulee kokeilemaan seuraavien vuosien aikana. Sosialidemokraattien on vahvasti tuettava tämän järjestelmän kehittämistä. Se tulee aluksi olemaan kaikille osapuolille vapaaehtoinen, mutta sekä unioni, työnantajat että työntekijät voivat hyötyä useamman jäsenvaltion tilanteen huomioonottavista sektorikohtaisista neuvotteluista. Tämä on myös ensi askel kohti yhteistä kansainvälistä tulopolitiikkaa, joka varmistaa matalamman elintason maille täyden hyödyn niihin tehdyistä investoinneista ja takaa työpaikkojen säilymisen myös korkean elin- ja palkkatason alueilla. Niin kauan kuin EU, jäsenvaltiot ja ammattiliittojen keskusjärjestöt ovat vahvasti mukana työmarkkinapolitiikan kansainvälistämisessä, siitä voittavat kaikki osapuolet.

Yksi taloudellisen demokratian muoto on työntekijöiden sananvalta myös strategisissa päätöksissä. EU ei toistaiseksi voi normittaa jäsenmaiden yritysverotusta, mutta se voi kyllä esimerkiksi rakennerahaston (tai uuden työmarkkinarahaston) kautta vaikuttaa yrityksille myönnettäviin investointitukiin. EU-rahoituksen demokraattisen legitimiteetin voidaan katsoa olevan ristiriidassa sääntelyn lisäämisen kanssa. On sekä talouden että sosiaalisen koheesion kannalta tärkeää, että EU ottaa investointeja rahoittaessaan kattavasti huomioon myös työntekijän näkökulman.

III. TASA-ARVO TYÖELÄMÄSSÄ JA YHTEISKUNNASSA

Tasa-arvon ja avoimen yhteiskunnan periaate kuuluu EU:n agendan siihen osaan, jonka markkinoimiseksi sillä on vielä paljon tehtävää jo useimpien EU-kansalaisten asenteiden tasolla. Sosialidemokraattiseen agendaan tällainen avoimuus ja syrjimättömyys kuuluvat yhtä lailla, kuten myös suvaitsevaisuus. Monissa Euroopan maissa ihmisten yhdenmukaiset lähtökohdat eivät todella toteudu vähäisimmässäkään määrin erilaisten etnisten, sukupuolisten, seksuaalista suuntautumista koskevien, kielellisten tai yksinkertaisesti sosioekonomisten vääristymien vuoksi. Sosiaalinen Eurooppa on kaikille yhtä vapaa ja solidaarinen tarjoten kaikille yhtä paljon mahdollisuuksia.

EU on perustamassa Euroopan miesten ja naisten tasa-arvoinstituuttia mm. palkkavääristymien korjaamiseksi. Tällä alalla EU:lla on jo nyt suhteellisen paljon lainsäädäntövaltaa, jota sillä tulee myös olla poliittista tahtoa käyttää. Rohkaisevia tuloksia on kyetty saavuttamaan erityisesti miesten ja naisten tasa-arvon alalla, tätä työtä on määrätietoisesti jatkettava. Kaikenlainen syrjintä on EU:n alueella tehtävä laittomaksi, ja syrjivät institutionaaliset rakenteet Suomen yliopistohallintojen miesvallasta Slovakian romanigettoihin on purettava. Kansalaisten käytännön asennekasvatus on koulutuksellinen prosessi, jonka vuosikymmeniä kestävässä työssä EU on jo hyvällä alulla.

Myös syrjäytyminen ja taloudellisista lähtökohdista johtuva yhdenvertaisuuden rapautuminen ovat suuressa määrin tasa-arvokysymys, ja sellainen, johon EU:n tasolla on toistaiseksi kiinnitetty huomiota vähemmän. Vuosi 2010 tulee olemaan EU:n köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjumisen teemavuosi. Pahimmin syrjäytyneillä ei kuitenkaan ole yhtään vuotta hukattavana, saati viittä. Sosiaalisista verkostoista irronneet putoavat usein myös "talouden ulkopuolelle" heidän tulojensa ja kulutuksensa pudotessa minimiin, ja heistä tulee ei-kansalaisia, joista useat valtiot eivät välitä enää lainkaan.

Syrjäytymistä aiheuttaa myös tendenssi perustaa työllisyysasteen kehittäminen palvelualojen minimipalkkatöihin. Työ, josta saadulla palkalla ei tule toimeen, ei täytä täystyöllisyyden määritelmää. Ihmiset, jotka joutuvat tekemään koulutustaan vastaamattomia hanttihommia kellon ympäri nälkäpalkalla, eivät ole työllistyneet siten kuin eurooppalainen hyvinvointimalli edellyttäisi. Matalapalkkatyön kannattavuudesta huolehtiminen on tärkeä työsuojelu- ja tasa-arvokysymys.

EU:n tehtävä on puuttua syrjäytymisen ongelmaan, sillä se on mantereen laajuinen sosiaalinen kysymys. Sillä tulee olla valta valvoa sitä, että minimipalkka riittää toimeentuloon kaikkialla unionissa. Sillä tulee myös olla valta antaa normeja minimitulojärjestelmien suhteen, vähintäänkin määrittäen pienimmän mahdollisen toimeentulon suhteessa indeksiin. Jokaisella EU-kansalaisella tulee olla oikeus toimeentuloon, ja sitä kautta saavuttaa myös oikeus yhteiskunnan jäsenenä olemiseen. Sosialidemokraattisen tasa-arvon määritelmän mukaan ketään ei jätetä jälkeen, kun Eurooppa matkaa kohti tulevaisuutta.

IV. KOULUTUS JA SOSIAALINEN KEHITYS

Koulutuspolitiikka on ymmärrettävä osana yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikkaa ja sillä on merkittävä osuus yhteiskuntien modernisoitumisessa ja hyvinvoinnin sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden lisäämisessä.

Koulutuspolitiikka on tällä hetkellä Euroopan sosiaalisen mallin hajanaisimpia alueita. Vaikka Euroopan laajuiset standardisoidut tutkinnot ovatkin tärkeä saavutus, vielä tärkeämpää olisi muodostaa normeja siitä, kenelle näitä tutkintoja myönnetään ja millä hinnalla. Bolognan prosessi voi omalta osaltaan toimia lähtöpisteenä eurooppalaisen koulutuksen kokonaisvaltaisempaan sosiaaliseen tarkasteluun.

Laadukas, yhdenmukainen, kansallista kokemusta rytmittävä peruskoulutus ja kaikille avoin, korkeatasoinen korkeakoulutus ovat perustavoitteita kaikissa yrityksissä muodostaa yhteiseurooppalaista koulutuspolitiikkaa. Liiallinen keskittyminen koulutusinstituutioiden korkeimpaan kärkeen ja tutkimuksen kilpailukykyyn ei saa polkea alleen koulutuksen tärkeintä, sosiaalista funktiota: kansalaisten välistä tasa-arvoa ja heidän valmentamistaan tuleviin uriinsa ja elämiinsä. Hyvä koulutus antaa hyvät valmiudet eurooppalaisuuteen. Sivistys on sosialidemokraattinen avainarvo ja Euroopan valtti globaalissa kilpailussa.

Eurooppalaisella opiskelijaliikkeellä ja opiskelijoilla ylipäätään voi olla huomattava merkitys sekä eurooppalaisen identiteetin ja Euroopan sosiaalisen ulottuvuuden kehittämisessä. Opiskelijaliikkuvuuden esteitä on määrätietoisesti purettava ja maahan jäämistä vaikeuttavaa byrokratiaa karsittava. Työvoiman liikkuvuuden lisäämisen kannalta opiskelijat ovat avainryhmä - he muodostavat tulevaisuuden työvoiman. Positiiviset kokemukset kulttuurivaihdosta ja liikkumisesta helpottavat työvoimaliikkuvuuden asenteellisia esteitä.

Koulutuspolitiikalla on olennainen rooli Euroopan kansalaisten valmentamisessa kohtaamaan edelleen kiristyvää kansainvälistä kilpailua ja nopeutuvaa rakennemuutosta. Tulevaisuuden Eurooppa perustuu sosiaaliselle sopimukselle joustavan ja vahvan valtion sekä elinvoimaisen ja dynaamisen elinkeinoelämän välille, jossa julkinen valta pyrkii luomaan kansalaisilleen mahdollisuudet menestyä ja kokea sekä sosiaalista turvallisuutta että oikeudenmukaisuutta yhteisössään. Tämänkaltainen yhteisö voi olla sekä sosiaalisesti eheä että taloudellisesti kilpailukykyinen, samalla kun se kykenee ansaitsemaan kansalaistensa silmissä legitiimin aseman. Eurooppalaisella tasolla kyetään turvaamaan tämän mallin reunaehtojen toteutuminen.

V. SOSIAALIPALVELUT JA SOSIAALIVAKUUTUS

Sosiaaliturvan koordinoinnin tehostamiseksi ja sen Euroopan laajuisen kattavuuden parantamiseksi olisi suotavaa, että näissä asioissa siirryttäisiin neuvoston määräenemmistön ja Euroopan parlamentin yhteismenettelyyn mahdollisimman pian. Tämä parantaisi päätöksenteon joustavuutta ja lisäisi sen demokraattista legitimiteettiä. Sisämarkkinoiden tunkeutumisella sosiaalipolitiikan alueelle on kuitenkin kääntöpuolensa. Se on tullut erityisen hyvin esiin EU:n palveludirektiivistä käydyssä keskustelussa.

Monet jäsenmaat ovat, hyvin perustellusti, haluttomia avaamaan elintärkeiden terveys- ja sosiaalipalvelujensa tuotannon kenttää unionin laajuiselle kilpailulle. Palveludirektiivi voi väärin toteutettuna uhata Euroopan sosiaalista mallia sekä terveyspalvelujen että työvoiman turvaamisen osalta. Palvelujen kaupassa onkin lähestymistapana oltava paitsi kilpailun vapauttaminen, myös erityisesti niiden tarjontaa ohjaava hyvinvointiorientoitunut lainsäädäntö - myös vapaan kilpailun tulee eurooppalaisessa mallissa olla suunniteltua ja säänneltyä. Peruspalvelut on selkeästi rajattava palveludirektiivissä kilpailusäännösten ulkopuolelle. Tällä esimerkillä on vaikutuksensa myös vapaakaupan globaaliin kontekstiin.

"Laadukkaat julkiset palvelut" on käsitepaketti, jota Suomen nykyisessä käytännön politiikkaa koskevassa keskustelussa kuulee paljon. Pienimmillään se pitää sisällään vaatimuksen luotettavasta julkisen palvelun verkostosta, joka on tehokas, korruptoitumaton, alueellisesti kattava ja kustannustehokas. Jo tämä on monissa EU-maissa regulaatiota vaativa asia; unioni ei läheisyysperiaatteen perusteella voi eikä sen pidä puuttua paikalliseen päätöksentekoon, mutta se voi kyllä asettaa vähimmäisnormin sille, mitä EU-kansalainen voi julkisilta palveluiltaan odottaa. EU:n ei luonnollisestikaan tule olla vastuussa tulonsiirroista tai julkisten palveluiden tuotannosta. Näiden osalta on sekä tehokasta, että järkevää pysyä kansallisen toimivallan piirissä. EU:n tasolla on tarpeellista luoda puitteet sosiaaliselle suojelulle, jotka estävät sosiaalisten standardien polkemisen unionialueella. Ehdotetussa perussopimuksessa on lisää tähän liittyviä säädöksiä, jotka laajentavat kansalaisen oikeusturvaa palvelujen suhteen viime kädessä Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa asti.

Palvelujen saatavuus on kuitenkin myös laajempi kysymys, joka liittyy yleensä sosioekonomisiin mahdollisuuksiin. Sosiaalivakuutus, kysymykset esimerkiksi julkisen terveydenhuollon hinnasta ja kohderyhmästä, on asia, johon sosiaalisen Euroopan mallin on ehdottomasti lainsäädännöllä puututtava. Tämä on tärkeää jo sen tähden, että sosiaalipalvelut ovat myös mahdollinen kaupankäynnin subjekti EU:n sisämarkkinoilla. Vaikka yksityisellä terveydenhuollolla onkin omat hyötypuolensa etenkin kriisikapasiteettina, ennen kaikkea tavoite on, että palvelujen universaalius säilytetään myös tulevaisuudessa.

Euroopan vapailla sosiaalimarkkinoilla tulee olla yhtenäinen tarjottujen palvelujen taso. Sen vuoksi on jopa mahdollista, että maataloustukien jälkeen EU:n suurimmaksi tuloja siirtäväksi rahavirraksi muodostuu Euroopan sosiaalirahasto, jonka tuella Itä- ja Etelä-Euroopan julkisten palvelujen verkostoa voidaan kehittää. Oikeisto pyrkinee estämään tämän kehityksen, mutta sen ajamisessa eurooppalaisella sosialidemokratialla tulee olemaan paljon liittolaisia niissä valtioissa, jotka tästä avusta tulevat hyötymään; siinä eurooppalainen solidaarisuus toteutuisi puhtaimmillaan. Suorilla tuilla voi kuitenkin olla vain rajallinen merkitys EU:n pääasiallisen merkityksen tullessa toimintatilan luomisesta, jonka puitteissa voidaan tehdä kansallisia demokraattisia valintoja. Rahalliset tuet pitää myös koordinoida kansallisten ja paikallisten päättäjien kanssa.

Tähän haasteeseen vastaamiseksi saattaa muodostua paineita siirtyä angloamerikkalaiseen järjestelmään, jossa julkinen sosiaali- ja terveydenhuoltoverkko muodostetaan maksuttomaksi perustasoksi ja jossa huollon laatua voi parantaa yksityisille maksamalla. Vaikka tällainenkin palveluverkosto auttaisi monia maita, se on kuitenkin pitemmän päälle syvätasolla eriarvoistava rakenne. Hyvien julkisten palvelujen on oltava myös hoidon laadussa kilpailukykyisiä yksityiseen sektoriin nähden, vaikka tämä tarkoittaisikin palvelumaksuja ja desentralisoituneempaa hallintoa. Kansalaisen turva on pohjoismaisessa mallissa yleinen valtiollinen terveys- ja eläkevakuutus. Se on ihmisarvon mitta, joka todellisessa sosiaalisessa Euroopassa ulottuu koko mantereen laajuiseksi.

VI. EUROOPPALAINEN VEROTUS

Euroopan tasolla on pyrittävä yhtenäisiin verotusraameihin helposti liikkuvien verokantojen kohdalla. EU:n sisällä ei voi esiintyä hyvinvointivaltioiden rahoituspohjia uhkaavaa verokilpailua. Kansalliset ratkaisut on kuitenkin sallittava, jonka vuoksi kyseessä tulee olla eräänlaisten laadullisten minimistandardien asettaminen. Päätavoitteena tulee olla haitallisen ja epäreilun verokilpailun estäminen. Nykyinen EU-jäsenmaksujärjestelmä tulee korvata verotuksella kerättävällä rahoituksella. Tällä tulee omalta osaltaan olemaan merkitystä kansalaisten Eurooppa-tietoisuuden ja - mielenkiinnon kasvattajana.

EU:n on toimittava aktiivisesti kansainvälisellä areenalla myös maailmanlaajuisten verojen kehittämiseksi. Ensimmäisenä tulee voimaan saattaa rajat ylittävästä asekaupasta perittävä vero. Tämä siksi, että valtioiden välinen asekauppa on varsin hyvin dokumentoitua toimintaa ja se on helposti perusteltavissa, ovathan kyseessä mitä selkeimmin ympäristölle ja ihmiselle haitallisista hyödykkeistä. Kansainvälisten verojen tulee olla luonteeltaan sekä ohjaavia, että yhteiskunnallisesti haitallista taloudellista käyttäytymistä ehkäiseviä. Tätä taustaa vasten tavoiteltaviksi tulevat myös erilaisia spekulatiivisia valuutansiirtoja koskevat ylikansallisen verotuksen muodot. Mahdolliset valuutanvaihto- ym. verot tulee kuitenkin toteuttaa siten, etteivät ne vaikeuta sen paremmin kehitys- kuin teollistuneidenkaan maiden ulkomaankauppaa.

VII. GLOBAALI PERSPEKTIIVI JA EUROOPAN GLOBAALI VASTUU

Euroopan sosiaalinen malli tuntee myös kollektiivisen vastuunsa maailmanlaajuisista kysymyksistä. Niihin kuuluvat ympäristöasiat, joissa EU onkin ollut ottamassa johtavaa roolia maailmassa, mutta myös vapaakaupan ja globaalien pääomaliikkeiden asettamat haasteet. EU ei voi ikuisesti jatkaa rooliaan ulospäin tiukan protektionistisena vapaakauppa-alueena. Sen kaupan vapauttamiseen tähtäävissä säätelymekanismeissa (kuten AfrikkaKaribiaTyynimeri-sopimukset) on ollut oikea rakenteellinen lähestymistapa, mutta poliittinen ohjaus on puuttunut, ja tästä on syntynyt epätasa-arvoisuuksia. Erityisen keskeisessä asemassa ovat maatalouden vientituet sekä kohtuuttomat tullimaksut, jotka on poistettava mahdollisimman nopealla aikataululla.

Osana kansainvälisen solidaarisuuden toteuttamista EU:n tulee painottaa ympäristökysymysten ohella työntekijöiden oikeuksia. Kansainvälisen työjärjestö ILO:n vähimmäisvaatimukset perustyönormeista on saatettava osaksi sitovaa lakia kaikkialla maailmassa. Kauppajärjestelmän olisi sallittava rangaistustullien asettaminen niitä maita kohtaan, jotka eivät joko ole säätäneet näitä vaatimuksia osaksi kansallista lainsäädäntöään tai jotka eivät valvo näiden vaatimusten toteuttamista. Riittäväksi ehdoksi vapaan kaupan piiriin pääsemiselle voidaan katsoa kansallisen valvontajärjestelmän sekä riippumattoman ammattiyhdistysliikkeen olemassaolo. Tämä on yksi konkreettinen keino pyrkiä käyttämään voimakasta markkina-asemaa työntekijöiden aseman parantamiseen niiden heikentämisen sijasta.

Kysymykset henkilöiden liikkuvuudesta, ja sitä kautta EU:n maahanmuuttopolitiikka, ovat alueita, joilla poliittisia toimia ei ole tarpeeksi toteutettu. EU:n tuleva maahanmuuttopoliittinen päätöksenteko tulee tapahtumaan koko unionin tasolla, ei toivottomana yrityksenä koordinoida jäsenmaiden yksilöllisiä politiikkoja. Maahanmuuttopolitiikassa on vielä monta ratkaisematonta sosiaalipoliittista kysymystä, joiden kanssa EU tulee vielä olemaan merkittävien valintojen edessä. Ratkaisevassa asemassa on eri uskontojen ja kulttuurien rauhanomainen rinnakkainelo eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Kotouttamisen onnistuminen mm. intensiivisellä kielten opetuksella ja onnistuneella integroitumisella työmarkkinoille on tässä erityisen tärkeää. On tärkeää, että EU osoittaa avoimuutensa ja kunnioituksensa mm. islamilaiselle maailmalle myös ulkosuhteidensa hoidossa.

EU:n on määrätietoisesti ja voimallisesti edistettävä kestävän kehityksen agendaa globaaleilla foorumeilla. Sen rooli kansainvälistä kauppaa ja pääomaliikkeitä säätelevien toimien lähteenä voi olla paljon merkityksellisempi, kuin mitä nykyään käsitetäänkään. Jos EU kykenee muodostamaan johdonmukaisen yhteisen poliittisen linjan, se saattaa pystyä ratkaisemaan globalisaation haasteet - tavoite, joka ei määritä vain eurooppalaisten vaan kaikkien maailman sosialidemokraattien maailmanpoliittista horisonttia. Meillä on oltava uskoa EU:iin projektina tämän kysymyksen suhteen. Vain sitä kautta voimme toteuttaa omaa unelmaamme paremmasta maailmasta.

3.     Sosiaalisen Euroopan rakentaminen - miten se toteutetaan?

Edellä mainittujen kunnianhimoisten sosiaalisen ulottuvuuden tavoitteiden saavuttaminen ei onnistu nykyisen kaltaisessa Euroopan Unionissa, vaan toteutuakseen sosiaalinen Eurooppa tarvitsee huomattavia päätöksentekojärjestelmää ja EU:n toimivaltaa koskevia uudistuksia. Näiden uudistusten perusperiaatteet ovat EU:n täysimittainen demokratisointi sekä määräenemmistöpäätöksenteon mahdollistaminen verotus- ja sosiaalipoliittisissa kysymyksissä. Demokratisoiminen tarkoittaa ennen kaikkea poliittista vastuullisuutta, kansalaisilla tulee olla oikeus avoimeen poliittiseen kulttuuriin ja järjestelmään, jossa valta ja vastuu sijaitsevat tunnistettavassa paikassa. Käytännössä tämä demokratisointi tarkoittaa Unionin kehittämistä täysimääräisen poliittisen unionin suuntaan. 

Liittovaltiomuotoinen EU kuulostaa ajatuksena pitkälle viedyltä, mutta kyseessä olisi monella tapaa lähinnä järjestelmän yksinkertaistaminen. EU ei uudenlaisessa päätöksentekojärjestelmässäkään tulisi toimimaan niillä alueilla, joilla sillä ei ole toimivaltaa. Päätöksentekojärjestelmän demokratisointi tarkoittaisi komission roolin muuttamista eräänlaisesta toimitusministeriöstä selkeän poliittiseksi hallitukseksi, joka olisi riippuvainen Euroopan parlamentin luottamuksesta. Komission kokoonpanon tulisi heijastaa Euroopan parlamenttivaalien poliittisia voimasuhteita. Kansalliset paikat tulevat EU:n laajentumisen myötä olemaan joka tapauksessa historiaa, joten järkevämpää olisi siirtyä selkeän poliittisiin paikkoihin.

Euroopan parlamentti ja nykyinen neuvosto voitaisiin yhdistää yhdeksi kaksikamariseksi parlamentiksi, jossa alempi kamari edustaa kansalaisia ja ylempi jäsenvaltioita. Kaiken EU-lainsäädännön tulee kulkea molempien kamarien läpi ja saavuttaa hyväksyntä näissä molemmissa kamareissa. Komission, tai Euroopan Unionin hallituksen, aloitevalta olisi aivan toisella tavalla perusteltu kuin nykyisin, sen toimiessa aivan suomalaista valtioneuvostoa vastaavalla tavalla. Myös parlamentille on annettava aloiteoikeus. Eurooppa-neuvostolla säilyisi nykyinen, lähinnä suuntaviivoja antava luonteensa, joka on toiminut hyvänä ja vahvana integraatiota eteenpäin vievänä ja kehittävänä tekijänä.

Tällaisen järjestelmän toteuttaminen kuitenkin kestää vuosia. Siihen pyrittäessä on myös jäsenmaiden kansallisen tason koordinaatiota pystyttävä kehittämään. EU:n tällä hetkellä käyttämä avoimen koordinaation menetelmä (AKM) tarjoaa paljon mahdollisuuksia kansallisen tason poliitikkojen selkeämpään artikulointiin ja kansallisten tavoitteiden yhtenäistämiseen, etenkin sosiaalipolitiikan alalla. Siihen täytyy kuitenkin suhtautua myös kriittisesti, koska kaikki AKM:ään liittyvä valmistelu ei ole poliittista, vaan puhtaasti virkamiesvaltaista. Sosiaalipolitiikan kehityksen täytyisi aina olla vähintään kansallisella tasolla poliittisissa ohjaksissa. Jäsenmaiden on myös aina säilytettävä itsellään lopullinen päätösvalta EU:n toimivallan määrittelyssä.

Täysimittainen demokratisointi ja poliittinen unioni ovat sosiaalisen Euroopan rakentamisen kannalta keskeisiä siksi, että vain niiden kautta poliittiset puolueet ja muut voimat kykenevät tarkoituksenmukaiseen ohjelmatyöhön sekä luomaan toteuttamiskelpoisia poliittisia suunnitelmia Euroopan kehittämiseksi.

Nykyinen järjestelmä useine erilaisine päätösmenettelyineen on liian monimutkainen ja vaikeuttaa poliittisten tavoitteiden läpimenoa. Erityisesti komission puolipoliittinen rooli vaikeuttaa selkeiden ohjelmallisten tavoitteiden läpivientiä. Järjestelmän tekeminen läpinäkyvämmäksi ja ymmärrettävämmäksi helpottaa kansalaisten mahdollisuuksia seurata ja vaikuttaa Euroopan tasolla tehtäviin poliittisiin valintoihin. Poliittisen vallan ja vastuun on sijaittava samassa paikassa.

Lisäksi EY:n tuomioistuimen rooli vaatii selkeyttämistä. Nykyinen tilanne, jossa tuomioistuin ennakkopäätöksillään ulottaa tuomiovaltansa aloille, joilla EU:lla ei ole lainsäädäntövaltaa on hyväksyttävyydeltään kyseenalainen. Ratkaisuna tuomio- ja lainsäädäntötoimivaltojen yhteensovittamiselle voisi toimia EU:n perussopimustuomioistuimen luominen.

EU:n muuttaminen liittovaltiomuotoiseksi on pitkä tie, eikä sosiaalisen Euroopan rakentaminen voi odottaa päätöksentekojärjestelmän dramaattisia muutoksia. Tätä ennen on käynnistettävä EU:n toimivallan vähittäinen kasvattaminen sekä määräenemmistöpäätösten ja yhteispäätösmenettelyn piirissä olevien politiikka-alueiden lisääminen perussopimuksia jatkuvasti uudistamalla.