Yhtenäinen korkeakoulukenttä – lukukausimaksut kaikille?

Vuonna 1999 29 maan opetusministerit allekirjoittivat eurooppalaista korkea-asteen opetusta koskevan Bolognan julistuksen. Julistuksen keskeisiä tavoitteita oli luoda korkea-asteen opetukselle yhteinen eurooppalainen perusta, joka parantaisi sekä opiskelijoiden että työntekijöiden liikkumista ja tutkintojen vastaavuutta eri Euroopan maissa. Bolognan julistus on Euroopan maiden ministereiden koulutuspoliittinen tahdonilmaisu, ei juridisesti sitova sopimus. Käytännössä Bolognan prosessiin on kuitenkin sitouduttu ja se ohjaa keskeisesti Euroopan korkeakoulujen kehitystä. Korkeakoulukentän yhdentymisen myötä keskusteluun on noussut myös koulutuksen maksullisuus Euroopan maissa. Onko perusteltua, että toisessa EU:n jäsenvaltiossa opiskelija joutuu maksamaan lukukausimaksua ja toisessa ei?

Maksuttoman koulutuksen perinnettä vaalineissa Pohjoismaissakin on herätty uudenlaiseen poliittiseen ilmapiiriin. Miten kansallisvaltio voi estää vapaasti liikkuvaa ulkomaalaista opiskelijaa ”hyväksikäyttämästä” maksutonta korkeakoulujärjestelmäänsä? Tämän seurauksena Tanskassa on säädetty lukukausimaksut EU:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille. Ruotsissa suunnitellaan samaa ja Suomen hallitus esittää vastaavaa lukukausimaksukokeilua tiettyihin maisteriohjelmiin. Myös kaikille suomalaisille säädettäviä lukukausimaksuja on esitetty erilaisissa keskustelunavauksissa. Hallitus on monesti kiistänyt aikeensa laajentaa koulutuksen maksullisuutta EU:n kansalaisille. Opiskelijajärjestöt sen sijaan pelkäävät ns. porttiteoriaa, jonka mukaan maksullisuus laajenisi kokeilusta pysyväksi ja pienen joukon rasitteesta kaikkia koskevaksi.

Vielä kymmenen vuotta sitten maksuton korkeakoulutus oli Euroopassa suhteellisen yleistä. Pohjoismaat eivät perineet maksuja ollenkaan, ei myöskään Saksa. Britanniassa, Ranskassa ja Espanjassa julkiset korkeakoulut olivat maksuttomia. Sittemmin maksut on otettu laajasti käyttöön Keski- ja Etelä-Euroopassa. Maksujen suuruus vaihtelee maasta ja koulutusohjelmasta riippuen muutamasta sadasta useaan tuhanteen euroon vuodessa. Vain Pohjoismaat, Skotlanti ja Kypros pitävät edelleen kiinni maksuttoman koulutuksen periaatteesta, edes jollain tasolla. Saksassa on eräitä osavaltioita, joissa maksuja ei kerätä, mutta pääsääntöisesti humboldtilainen sivistysyliopiston perinne on vaihtunut opiskelijan taloudellisen vastuuseen opinnoistaan.

Saksa on kiinnostava esimerkki niille, jotka eivät usko maksullisuuden porttiteoriaan. Saksassa korkeakoulutus oli maksutonta usean vuosikymmenen ajan, kunnes vuonna 2005 valtiosääntötuomioistuin kumosi maksujen keräämiskiellon. Päätöksen taustalla oli yliopistojen heikentynyt taloustilanne ja oikeistolaisten hallitusten valtaannousu useassa osavaltiossa. Valtiosääntötuomioistuimen päätöksen mukaan kukin osavaltio saa nykyisin päättää keräävätkö sen alueella toimivat korkeakoulut maksuja vai ei. Aluksi maksuja asetettiin vain ulkomaalaisille opiskelijoille, sitten tiettyihin maisteriohjelmiin sekä niille, joiden opinnot venyivät yli tavoiteajan. Lopulta maksullisuus laajennettiin koskemaan myös suurinta osaa kandidaatin tutkintoon johtavista ohjelmista. On totta, että valtaosa suomalaisista poliitikoista ei tällä hetkellä kannata maksujen säätämistä kaikille opiskelijoille. On kuitenkin turha tuudittautua ajatukseen, ettei tilanne voisi muuttua.

Suurin osa Euroopan valtioista on sitoutunut YK:n sopimukseen taloudellisista, sosiaalisista ja sivistyksellisistä oikeuksista (TSS-sopimus), jossa vaaditaan eksplisiittisesti korkeakoulutuksen maksullisuuden asteittaista poistamista. Tästä huolimatta kehityksen suunta on ollut täysin päinvastainen: maksuja on säädetty yhä useammassa maassa ja yhä laajemmalle joukolle. Juridiselta velvoittavuudeltaan sopimuksen kirjaus ei ole subjektiivinen oikeus, eikä siihen siis voi suoraan vedota. Kyseessä on tavoite, jonka edistämiseen sopimuksen ratifioineet valtiot ovat sitoutuneet. Käytännössä sivistyksellisen perusoikeuden edistäminen on jäänyt taka-alalle taloudellisten paineiden ja individualistisen ajattelutavan yleistymisen myötä.

Lukukausimaksujen puolustajat vetoavat usein perusteluissaan eurooppalaisen yhdentymisen luomiin paineisiin ja Suomen kilpailukyvyn kasvattamisvaatimukseen. Bolognan prosessi ei kuitenkaan – ainakaan suoraan - edellytä lukukausimaksujen säätämistä. Jos kansainvälisen TSS-sopimuksen tavoitteet ovat jääneet päättäjiltä unholaan, ei Suomen perustuslakia sentään voine noin vain sivuuttaa. Yksilön vastuuta ja Suomen kilpailukykyä korostavien kannattaisi kiinnittää erityistä huomiota pykälään 16.2., jonka mukaan jokaisella on yhtäläinen oikeus koulutukseen varattomuuden sitä estämättä. Siitä, minkälaisia rajoitteita perustuslain kirjaus asettaa lukukausimaksuille suomalaisissa korkeakouluissa, on keskusteltu hämmästyttävän vähän.

Iina Korkiamäki