Tuhoaako maailmantalous itsensä?

Toistuvien irtisanomisuutisten, Kiina-ilmiöiden ja kilpailukyky-jankutusten äärellä moni on pohtinut, onko maailmanlaajuinen kapitalismi edennyt liian pitkälle. Oliko Marx sittenkin oikeassa ennustaessaan, että lopulta kapitalismi synnyttää niin suuria sisäisiä ristiriitoja että se tuhoaa itse itsensä?

Selvästikin epävarmuus on talous- ja työelämässä viimeisten vuosikymmenten aikana kasvanut. Tuskin kukaan enää suunnittelee elämäänsä siltä pohjalta, että työskentelisi samassa työpaikassa koko työuransa ajan. Työpaikkoja syntyy ja tuhoutuu nopeassa tahdissa. Tällainen globaalille markkinataloudelle ominainen työnjaon syveneminen ja elinkeinorakenteen muutos voi olla tilastotarkkailijoiden ja talousasiantuntijoiden näkövinkkelistä suotuisaa, mutta työväestön näkökulmasta välittömät seuraukset – työttömyys, pätkätyöt, toimeentulon epävarmuus – ovat usein kielteisiä.

Tilannetta eivät helpota profeetat, jotka ovat valmiita uhraamaan viimeisen vuosisadan aikana saavutetun sosiaalisen edistyksen epämääräisen kilpailukyvyn hyväksi. Heidän mukaansa hyvinvointivaltiosta on tullut tehoton ja liian kallis.

Talouden globalisaatiossa ei ole juurikaan uutta. Maailmansotiin asti kansainvälinen talous oli silloisen poliittisen ja taloudellisen liberalismin hengessä hyvin avoin. Kansainväliset rahoituslaitokset ja siirtomaaimperiumit mahdollistivat kaupan ja sijoitusten virtaamisen globaalisti. Suomessakin viennin osuus BKT:stä oli ennen sotia lähes yhtä suuri kuin nykypäivänä, noin 35 prosenttia.

1800-lukulainen vapaa maailmantalous luhistui kuitenkin 1900-luvun alkupuoliskolla täydellisesti. Tämän romahduksen vaikutuksia on vaikea yliarvioida. Ilman vuonna 1929 alkanutta suurta lamaa Adolf Hitler ei olisi noussut valtaan, eikä toisaalta maailmassa olisi uskottu neuvostoliittolaisen vaihtoehtoisen talouden mahdollisuuteen vuosikymmenten ajan.

Suuren laman kaltainen romahdus oli mahdollinen, koska silloin vallinnut ääriliberaalinen talousoppi ei pystynyt tarjoamaan yhtäkään keinoa aikaansaamansa syöksyn katkaisemiseksi. Ne, jotka muistavat tämän, eivät voi helposti ymmärtää miten näitä samoja äärimmäisiä oppeja ollaan jälleen tarjoamassa politiikan ohjeeksi. Ainakin tämä ihmeellinen ilmiö kertoo sekä taloustieteilijöiden että talouspolitiikan käytännön harjoittajien uskomattoman lyhyestä muistista.

Liberaalin talouden luhistuttua Euroopalla oli kolme vaihtoehtoa: kommunismi, fasismi sekä markkinoiden ja maltillisen työväenliikkeen yhteistyöhön perustuva kapitalismi, joka oli luopunut vahingollisesta puhdasoppisuudestaan. Kolmas vaihtoehto osoittautui sotien jälkeisellä ajalla tehokkaimmaksi. Sen tuotteena syntyivät myös eurooppalaiset hyvinvointivaltiot.

Todellisuudessa globalisaation ja hyvinvointivaltion välillä ei ole ristiriitaa. Taloustieteilijän termein voi sanoa, että hyvinvointivaltiota tarvitaan riskien hallintaan, joita yksityiset vakuutukset eivät hoida. Pohjoismaissa on vieläpä ymmärretty julkisten palvelujen merkitys aktiivitukena, joka helpottaa talouden mahdollisuuksien hyödyntämistä. Hyvinvointivaltiota on kyettävä uudistamaan, mutta siitä luopuminen olisi historian perusteella tyhmänrohkeaa uhkapeliä. Maailmantalous ei tuhoa itseään, mikäli osaamme hallita sen yhteiskunnallisia ja sosiaalisia vaikutuksia.