Toverit, lopetetaan kähmyily

Puoluejohto on asettanut tavoitteeksi uudistaa SDP:ta. Tämä on hyvä tavoite. Meillä on paljon uudistumisen varaa.

Vasemmistolaisuus, kansainvälisyys, vastuullisuus ja avoimuus ovat asioita, joiden ympärillä uudistustyö voisi alkaa. Mutta millä tavalla? Ideoita tulee varmasti monella mieleen, niin itsellänikin. Toivon että voimme keskustella niistä enemmän jatkossa. Mutta ilman avoimuutta kaikkia muita on vaikeaa kehittää.

Tosiasia on, että me tässä sosialidemokraattisessa puolueessa kähmyilemme liikaa. Se pitää sisällään selkään puukottamista, muutosvastarintaa, lehmänkauppaa, blokkiutumista, vallantäyteisyyttä ja omista asemista kiinnipitämistä muiden kustannuksella. Nuorten ja uusien toimijoiden torjumista. Uusien ideoiden torjumista. ”Näin meillä on aina tehty” - asennetta.

Syvennyttyäni monella tavalla sosialidemokraattiseen toimintaan, olen paljon tekemisissä paikallistason toimijoiden kanssa ihan ympäri Suomea. Olen monesti - liian monesti - kuullut, että uutena tai tuntemattomana ei oikein tunne itseään tervetulleeksi puolueeseen. Kokouksiin saa osallistua, jäsenmaksua maksaa… Mutta ideoita ei oteta vastaan, eikä vastuupaikoille pääse ellei tunne oikeita ihmisiä, tai ollut mukana tarpeeksi pitkään.
 
”Mitä jos tulisi sota, eikä kukaan menisi sinne?”. Tämä on rauhanliikkeen kaunis mutta naiivi kysymys. Kaikki tietävät että se on mahdoton ajatus. Mutta se kuvastaa niin hyvin tahdon ja tahdottomuuden rajamaastoon jäävää kollektiivista hulluutta, että se on naiiviudestaan huolimatta merkityksellinen kysymys.

Yhtä naiivisti ja merkityksellisesti voi kysyä: mitä jos me tekisimme politiikkaa, eikä kukaan kähmyilisi. Miksi emme toteuttaisi omia ihanteitamme ja rupeasi Suomen avoimimmaksi puolueeksi? Voisimme aloittaa miettimällä, mistä kähmyily johtuu.

Olin pikkupoikana paljon töissä isäni keramiikkaverstaalla. Sinne tuli usein ihmisiä kertomaan että isän tekemät keramiikka-astiastot ovat kovin hienoja, vähän liiankin hienoja: he eivät uskalla käyttää niitä, koska pelkäävät että ne kuluvat tai särkyvät. Isä vastasi heille että ne ovat yli kahdessa tuhannessa asteessa poltettua kivitavaraa, niillä on erittäin pieni särkymisriski. Ja se pieni riski on hinta siitä, että niistä ylipäätään voi nauttia: vaikka ne kuinka hienoja kuppeja olisivat, ei niistä ole iloa jossain piirongin perällä.

Meillä demareilla on samanlainen vaiva. Olemme olleet kauan vallassa, saaneet paljon hienoja juttuja aikaan, yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta äitiyspakkaukseen. Nyt me emme enää uskalla käyttää aatetta: se on niin hieno että se makaa jossain piirongin perällä, etteivät huolellisesti valikoidut toimijat vaihtuisi ja hienot ideat muuttuisi.

Jos emme uskalla käyttää aatetta, ottaa uusia ihmisiä mukaan, kuunnella uusia ideoita, lopettaa kähmyilyä, me jäämme poliittisen piirongin perälle pölyyntymään.

Näin ei tarvitse käydä. Sosialidemokratialla on paljon annettavaa. Eriarvoistumisen, globalisaation, ja yhteiskunnallisten käytäntöjen vakiintumisen myötä haasteet ovat suuria. Reipas vasemmistolaisuus, kansainvälisyys, ja vastuullisuus vastaisivat niihin. Näiden periaatteiden olisi toteuduttava niin puolueen poliittisessa toiminnassa, viestinnässä, kuin järjestössäkin. Näissä periaatteissa olisi meille hyvä suunta tulevaisuuteen, mutta niiden kanssa ei päästä puusta pitkään ilman puolueen sisäistä avoimuutta.

Ilmari Nalbantoglu
aktiivinen demariopiskelija