RADIKAALIA VUOTTA!

Varapuheenjohtajan toimikauteni alkajaisiksi haluaisin toivottaa kaikille tätä kolumnia lukeville menestyksellistä vuotta. Paljon henkilökohtaisia uudenvuodenlupauksia on varmasti tarjottu talviselle taivaalle, mutta niiden toteutumisesta on lopulta vastuussa vain lupaaja itse. Poliittisten lupausten toteutuminen sen sijaan riippuu demokratiasta, ja vuosi 2008 lupaa haastaa demokratian itsensä monta kertaa monessa yhteydessä.

Paljon vaaleja pidetään valtakunnassa, tärkeimpänä syksyn kunnallisvaalit, joissa kansalaiset päättävät vaikuttamaan paikallistasolla ja toivottavasti herättävät valtuustoja unesta valitsemalla nuoria, suvaitsevaisia, dynaamisia ihmisiä puolustamaan julkisia palveluita ja suomalaista toimeentulon tasoa. Loppuvuodesta alkaa valmistautuminen ensimmäisen ylikansallisen päätöksentekoelimen, Euroopan parlamentin, vaaleihin. Ja jo ennen näitä koittaa SDP:n puoluekokous, jossa sosialidemokratia valitsee tulevaisuutensa suuntaa yhdessä historiansa käännekohdista - johtaako historiallinen vaalitappio uudistumiseen ja avautumiseen vai kasvavaan letargiaan?

Mutta tässä puhuu nuori radikaali: demokratia on muutakin kuin vaaleja. Vaikka Irakissa järjestetäänkin vaaleja, maan demokraattinen hallitus on syntymästään lähtien ehdollistettu kansalliset luonnonvarat yksityistäneisiin sopimuksiin ja sotilastukikohtiin maaperällään. EY-tuomioistuimen ennakkopäätös ruotsalaisia ammattiliittoja vastaan ns. Vaxholmin tapauksessa osoittaa, että nykyisen unionin puitteissa ei-parlamentaariset elimet pystyvät laajentamaan valtaoikeuksiaan myös vastoin kansan oikeustajua. Ja jo tätä kirjoitettaessa useat SDP:n maakunnalliset vaaliyhtymät ovat toteuttaneet jäsendemokratiaa päättämällä lähettää puoluekokoukseen samat pari vanhaa aktiivia, ilman jäsenäänestystä.

Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen totesi SONKin Vasemmiston tila ja tulevaisuus -seminaarissa joulukuussa, että uusliberalismin ajan globalisaatiolle on tyypillistä demokratian kaventuminen taloudellisen pakkovallan tieltä. Reaganin ja Thatcherin ajoista lähtien liberaalin poliittisen oikeiston retoriikkaan on kuulunut vaihtoehdottomuuden (There Is No Alternative - TINA) argumentaatio, joka valjastaa talouspoliittiset päätökset tiukkoihin, muka-tieteellisiin rajoituksiin. Kun "kilpailukykyisestä talouspolitiikasta" on muodostettu konsensus demokratian ohitse, oikeiston on helppo voittaa myös vaalit, sillä ne voivat edustaa itseään pätevimpänä tahona toteuttamaan leikkauksia ja yksityistämisiä, jotka demokratiasta riippumatta on siis toteutettava.

Teivaisen mukaan vallankumouksellisen vasemmiston tultua Neuvostoliiton mukana romutetuksi muiden vasemmistoryhmien identiteetit ovat lähentyneet toisiaan juuri tämän kysymyksen tiimoilta. Vasemmiston elinkysymykseksi 2000-luvulla voidaankin hahmottaa talousjargonin luoman demokratian kaventumisen torjuminen - siis demokratian edistäminen. Kun talouden rakenteet ylittävät kansallisvaltioiden rajat, demokratian on tultava perässä pitääkseen pääoman yhteiskunnallisessa hallinnassa sydämettömän libertarismin sijasta. Jos vasemmisto siis haluaa tuottaa hyvinvointia, sen on tuotettava sitä globaalisti, globaalin (tai internationalistisen) demokratian menetelmin. Sata vuotta sosialismin hajaannuksen jälkeen olemme matkalla takaisin kohti "keskustavasemmiston" alkuperäistä tavoitetta, koko ihmiskunnan demokraattisen vapauden edistämistä hyvinvointivaltion menetelmin. Tätä demokraattista sosialismia on aina Suomessa edustanut Sosialidemokraattinen puolue.

Demokratia tarkoittaa kuitenkin aina muutospotentiaalia. Jotkut poliittiset ryhmittymät ovat muodollisen demokraattisuuden edistämisessä pitemmälläkin kuin SDP: esimerkiksi Vihreiden keskusteleva puoluerakenne ja avoin asenne on kadehdittava. En häpeä lainkaan myöntää tätä, sillä tuon ekologisen perustulopuolueen mukanaolo autoveroja alentavassa ja eriarvoistavaa tulopolitiikkaa toteuttavassa porvarihallituksessa osoittaa, että yksin demokraattisuus ei takaa kykyä kyseenalaistaa hyväksyttyjä uusliberaaleja paradigmoja.

Konsensushakuisessa suomalaisessa politiikassa useimmat puolueet kannattava hyvinvointivaltiota ainakin ajatustasolla, ja useimmat myös hakevat legitimiteettiä siitä, että ovat olleet mukana sitä rakentamassa. Viime eduskuntavaaleissa SDP yritti monopolisoida hyvinvointivaltion itselleen, mikä on väitteenä hieman historianvastainen - Keskusta ja jopa Kokoomus ovat olleet mukana päättämässä sen puolesta yhtä lailla. Sosialidemokraattien todellinen ansio hyvinvointivaltion historiassa on se, että juuri tämä puolue oli ensimmäisenä edustamassa kansan demokraattista tahtoa paremmasta yhteiskunnasta, ja ensimmäisenä vaatimassa niitä demokraattisia instrumentteja, joilla tämä tahto voitiin ilmaista.

Demokratian todellinen koetus on siinä, kun halutaan olla radikaaleja ja vaatia jotain konsensuksesta poikkeavaa. Radikaalit eivät aina saavuta tavoitteitaan, mutta heidän ajatuksensa johtavat aina lopulta niitä konsensuksen muutoksia, joilla suuria asioita kuten hyvinvointivaltio ja demokratia on saatu aikaiseksi. Jokaisen pitäisi kokeilla radikalismia ainakin kerran vuodessa. Tänä vuonna tilaisuuksia on useampiakin.

"Take the time to make some sense
of what you want to say
and cast your words away upon the waves

Sail them home with acquiesce
on a ship of hope today
and as they land upon the shore
tell them not to fear no more"
- Oasis: Masterplan

Anssi Häkkinen
Kirjoittaja on SONKin 1. varapuheenjohtaja vuonna 2008.