Demarien sosiaalipolitiikka 2000-luvulle

Sinivihreä hallitus on ohjelmassaan päättänyt istuttaa työryhmän valmistelemaan sosiaaliturvan kokonaisremonttia. Sen lisäksi hallituksen ohjelmassa on sosiaaliturvan osalta muutamia perinteisempiä kirjauksia, joissa luvataan korotuksia joihinkin, pääasiassa Keskustan hellimiin, tulonsiirtoihin. Vaikken mullistaviin uudistuksiin jaksa uskoa, on sosiaaliturvan uudistuskomitean asettaminen myönteinen asia jo siinäkin mielessä, että tuleepahan perattua koko nykyinen järjestelmä ja kartoitettua sen kipukohdat.

Tähän asti kun sosiaaliturvasta on saanut mutu-tuntumalta  heitellä jos jonkinlaisia valistuneita arvioita. Poliittisessa retoriikassa sosiaalipolitiikkaa on ollut tapana kriisiyttää varsinkin aina vaalien alla. Esimerkiksi ”kannustamattomuus”, ”ihmisten nöyryyttäminen” ja ”luukulta toisella juoksuttaminen” ovat luonnehdintoja, joita järjestelmästä on saanut esittää ilman, että niiden esittäjältä olisi vaadittu mitään empiiristä näyttöä  väitteidensä tueksi. Sosiaalipolitiikan kriisipuheisiin on siis syytä suhtautua tietyllä varauksella.

Yhtä lailla on kuitenkin syytä kavahtaa asennetta, jonka mukaan Suomessa olisi kehitetty täydellinen hyvinvointivaltiomalli, joka ei kaipaa mitään ajanmukaistamista. Erityisesti sosialidemokraattien keskuudessa on viime vuosina tuntunut olevan vallalla hyvin torjuva asenne sosiaalipoliittisia innovaatioita kohtaan. SDP on ollut hyvinvointivaltion keskeinen arkkitehti ja sosiaalidemokratia on ollut luonteeltaan reformismia, yhteiskuntaa kehittävää ja uudistavaa toimintaa. Tämän periaatteen ei mielestäni tule tarkoittaa sitä, että rakennettuaan hyvinvointivaltion instituutiot, tulisi sosialidemokratian seuraavaksi varjella niitä muutoksilta, päinvastoin. Liike on tärkeintä, sosialidemokratia on (viimeiseen asti) ajassa elävä aatesuunta.

Millaisia suuntia sosiaalipolitiikassa sitten pitäisi ottaa? Mikä erottaa 2000-luvun hyvinvointiyhteiskunnan 1900 –luvun lopun hyvinvointivaltiosta?

1. Se on -  valitettavasti -  eriarvoisempi yhteiskunta

Uusi teknologia, globalisaatio ja työelämän muutokset kohtelevat ihmisiä eriarvoistavasti. Työväenliikkeen on etsittävä uusia malleja edistää sosiaalista turvallisuutta muutosten keskellä.

Myöhäismodernissa yhteiskunnassa kansalaisten turvallisuuden takaamiselle on kuitenkin rajansa: julkinen valta ei voi luvata yksilöille elinikäisiä työpaikkoja tai pysyvästi korkeaa elintasoa sosiaaliturvan varassa. Julkisen vallan ensisijaisena tehtävänä tuleekin olla hyvän elämän mahdollistaminen: investoida ihmisiin, jotta heillä olisi paremmat valmiudet päästä elämässä eteenpäin. Sosiaalisten ongelmien muodot ovat nyt huomattavasti absoluuttista köyhyyttä (jota sitäkin on liian paljon!) monisyisempiä ja tarvitaan huomattavasti yksittäisiä etuuksia monipuolisempaa repertuaaria niihin puuttumiseen.

Kaikkien tasa-arvosta tässä ja nyt tulee siirtää painopiste  jatkuvan epätasa-arvoisuuden ja huono-osaisuuden pysyvyyden torjumiseen. Hyvällä perhepolitiikalla voidaan torjua huono-osaisuuden periytyvyyttä. Yksi avainkysymyksiä on, miten valtio voi edistää yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyden on nimittäin todettu olevan yksi tehokkaimpia syrjäytyneisyyttä vähentäviä tekijöitä.

2. Se on yksilöllisempi yhteiskunta

On päästävä eroon järjestelmäkeskeisestä ajattelutavasta ja annettava ihmisille itselleen valinnanmahdollisuuksia sekä myös vastuuta itsestään ja läheisistään. Erityisesti sosiaaliturvan alueella on järjestelmiä uudistettava  siten, että pelkästä passivoivasta etuuksien jakamisesta siirrytään ihmisen aktiivisuutta ja kehittymistä tukeviin hyvinvointiturvan muotoihin. Työttömyys- ja koulutusetuuksien kehittäminen tukemaan kautta linjan elinikäistä oppimista on yksi konkreettinen esimerkki tästä. Yksilön valinnanmahdollisuuksien lisääntyessä kasvaa myös hänen oma vastuunsa. 

Palvelutuotannossa on edistettävä käyttäjien vaikutusmahdollisuuksia ja vastuuta. Demarien tulee muuttaa suhtautumistaan palveluseteleihin torjuvasta kehittävään. Julkisen sektorin organisaatioita on uudistettava siirtämällä päätösvaltaa alemmille palvelujen tuottajatasoille ja rahoituksella on palkittava niitä julkisen sektorin yksiköitä, joihin käyttäjät ovat tyytyväisempiä.    

Oppositiossa SDP:n on löydettävä reformistinen luonteensa uudelleen, muututtava puolustajasta uudistajaksi. Vain siten liikkeellä on oikeutus olemassaololleen, vain siten sosialidemokratia voi palata uudelleen tulevaisuuden liikkeeksi.

Petri Mustakallio

www.petrimustakallio.blogspot.com