Ajatuksia muutoksesta ja konservatiivisuudesta

Mediassa on viime aikoina käyty jonkin verran keskustelua suomalaisten ja suomalaisen yhteiskunnan vanhoillistumisesta 2000-luvulla. Matti Rämö viittaa artikkelissaan ”Barrikadeilta kotisohville” (HS 13.9.) asennetutkimukseen, jonka mukaan suomalaisista on tällä vuosikymmenellä tullut entistä muutoshaluttomampia, suojautuvampia ja mukavuudenkaipuisempia. Sanalla sanoen siis konservatiivisempia.

Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Onko vallalla jokin uusi trendi, jonka mukaan avarakatseiset ja yhteiskunnallisesti aktiiviset ihmiset käpertyvät nyt kotinsa suojiin, josta voivat turvallisesti seurata ympäröivän maailman hirveyksiä full-HD –telkkarinsa välityksellä? Tällöinhän artikkelissa mainittu ”uuskonservatiivisuus” rinnastuu suoraan passiivisuuteen, ellei peräti välinpitämättömyyteen. Samaan hengenvetoon mainitaan, että suomalaiset ovat muutosvastarinnasta huolimatta kiinnostuneita maailman menosta ja hankkimaan tietoa eri asioista. Tämä kiinnostus poikii kuitenkin lähinnä kirjoituksia, kommentteja tai älämölöä nettifoorumeille konkreettisemman vaikuttamisen sijaan.

Rämön artikkelin teesi ja sitä perustelemaan valitut puheenvuorot vaikuttavat ensi alkuun tarkoituksellisen raflaavilta ja kärjistetyiltä. Ehkä olisikin aluksi syytä miettiä, mihin tämä väitetty asenneilmaston muutos on tarkoitus suhteuttaa. Olivatko suomalaiset ennen nykyistä taloudellista taantumaa tai vuoden 2001 terrori-iskuja jotenkin vapaamielisempiä?

Eritoten täsmennystä kaipaa oletus suomalaisen nuorison, siis 15-24 –vuotiaiden vanhoillistumisesta. Vanha, parkkiintunut klishee kuuluu, että jokainen sukupolvi kapinoi vanhempiensa ja sitä edeltävän sukupolven arvomaailmaa vastaan. Eri aikakausien radikaalit ideologiat ja liikkeet ovat historioitsijan näkökulmasta kuitenkin saavuttaneet sangen marginaalisen suosion nuorison keskuudessa, oli sitten kyse 1910-luvun jääkäriaktivismista, lapuanliikkeestä, taistolaisuudesta, 1980-luvun jupeista tai vaikkapa kovan linjan eläinaktivismista. Julkisuudessa on tapana pitää esimerkiksi taistolaisuutta tai seksuaalista vapautumista kaiken kattavana 1960- ja 70-lukujen massailmiönä. Tällöin unohtuu helposti, että poliittisesti radikaalin nuorisojoukon ulkopuolisessa yhteiskunnassa vallitsi melkoisen konservatiivinen aatemaailma. Tuossa ilmapiirissä todellakin ihannoitiin yhteiskunnallista status quota, katsottiin avoliitossa eläviä ”susipareja” alta kulmien eikä alkoholia anniskeltu ravintoloissa ilman ruokatarjoilua. Yksikään tutkimuksessa siteerattu ”uuskonservatiivi” tuskin aivan tällaisesta unelmoi.

Taloudellinen ja yhteiskunnallinen epävarmuus saattaa ruokkia pelkotiloja, hysteriaa tai suoranaista minä ensin –ajattelua, mutta on aivan liian yksinkertaista syyttää arvojen ja asenteiden yleisestä koventumisesta pelkästään taantumaa. Solidaarisuus ja käsitykset universaaleista arvoista voivat aivan hyvin menestyä myös taloudellisen laskusuhdanteen keskellä. Jos artikkelin johtopäätökset vaikuttavat köykäisiltä, niin mitkä todellisuudessa ovat ne muutokset, joihin HS:n asennetutkimuksen tekijät toivoisivat suomalaisten suhtautuvan myönteisemmin? Puhutaanko tässä tapauksessa globalisaatiosta, maahanmuutosta, tasa-arvosta vai onko ”kokeilunhalulla” ensisijaisesti kaupallinen motiivi? Minulle itselleni artikkelista jää rivien välistä luettuna kuva, että kunhan suomalaiset jaksavat herkeämättä kuluttaa eivätkä jää mätänemään paikoilleen vanhan kodinelektroniikan kera, niin kaikki kyllä järjestyy ennen pitkää. Jos näppituntumani pitää edes osittain kutinsa, niin onko esimerkiksi Facebookiin ETLA:n kampanjan vastavedoksi perustettu ryhmä Ruoki lamaa asennetutkijoiden mielestä luonteeltaan uuskonservatiivinen? Siinähän suoranaisesti kehotetaan pysähtymään paikalleen, ajattelemaan mieluummin kuin kuluttamaan, elämään yksinkertaisemmin ja miettimään olennaisuuksia.

Todellinen arvokonservatismi ja ”perussuomalaisuuden” korostaminen onkin sitten jo asia erikseen. Valitettavasti aina löytyy tahoja, jotka aidosti haikailevat takaisin 1950-luvulle. Heille menneisyys näyttäytyy lähinnä vanhojen Suomi-filmien mustavalkoisen romanttisissa sävyissä. He vannovat myyttisten perusarvojen nimiin, joiden sisällöstä he eivät itsekään ole täysin kartalla mutta joihin tulee tarrata, koska ”asiat ovat niin kuin ne ovat”.  Tasa-arvokeskusteluun on viime aikoina ottanut osaa henkilöitä, joiden elämäntehtävä on joko kritisoida seksin saamisen vaikeutta tai puhua vanhojen sukupuoliroolien puolesta. Perusteet vaihtelevat valikoimasta hataria sosiobiologisia argumentteja aina tunteelliseen vuodatukseen siitä, mikä on lapselle parasta. On huomioitava, että nykyisen porvarihallituksen kaavailut perheverotukseen siirtymisestä ovat tosiasiassa pyrkimys kääntää kelloa taaksepäin kohti kotiäitiyden kultaisia vuosia. Myös uskonnollista vakaumusta käytetään tarvittaessa henkilökohtaisena defenssinä: seurasin mielenkiinnolla kesäkuista vapaa-ajattelijoiden mainoskampanjaa Helsingin HKL:n busseissa. Kampanja oli eräällä tapaa provokatiivinen, muttei mitään tiettyä uskontokuntaa vastaan suunnattu. Tuskin mistään bussien kyljissä lukevasta tulee vähään aikaan nousemaan niin julmettua porua, josta kuitenkin uupuivat kaikki järjelliset perusteet sille, miksi moista ei saisi julkisesti esittää (tai sitten en vain seurannut kunnolla).

Toisaalta kaikki edellä sanomani saattaa jonkun korvaan kuulostaa vanhan toistolta, ellei suorastaan vanhoilliselta. Mielenkiintoista onkin huomata, että konservatiivit, maahanmuuttokriitikot ja feminismin vastustajat esiintyvät tällä hetkellä kovimpina sananvapauden puolustajina tai muutosta ajavina radikaaleina. Ja näinhän se on, että relativistisesti kääntäen saamme yhtälön, jonka mukaan on aivan yhtä hyväksyttävää olla suvaitsematon ja konservatiivi kuin suvaitsevainen ja vapaamielinen. Käsitteistä ja niiden sisällöstä käydään jatkuvaa hallintaa: sosialidemokraatit ovat tämän päivän oikeistolaisesta näkökulmasta taloudellisesti konservatiiveja, koska he eivät kannata oikeistolaisia ”innovaatioita”, muutoksia tahi uusia ajatuksia (joissa ei ole käytännössä kuitenkaan mitään uutta). Eri piirit pyrkivät määrittelemään suomalaista kansallisuutta, kulttuuria sekä arvopohjaa tavalla, joka jotenkin huomioi globalisaation ja taloudellisen riippuvaisuuden muista, mutta jossa silti elätellään eräänlaista fantasiaa rajojen sulkemisesta. Samalla yhteiskunta jatkaa kuitenkin eriytymistään. Aito yhteisöllisyys alkaa olla yhä harvinaisempi luonnonvara jopa kaikkein perussuomalaisimmiksi tunnustautuvien joukossa.

Mikko Mäkinen

SONKin liittohallituksen varajäsen